Eli eilisen herkulliset pitsat! Joista tosin on riittänyt vielä tällekin päivälle, eli ei huolta. Itse en edes muista, koska olisin viimeksi pitsaa saati pitsataikinaa tehnyt. Mulla on tähän hommaan innokas kokki, eikä itselleni juuri jää kuin tuo nauttimisen osuus, josta en tietenkään valita yhtään!

1. Mozzarellaa, kinkkua, kananmunaa, ja mustapippuria. Päällä rucolaa sekä balsamicokastiketa.
Käytettiin myös kinkku uunissa, mutta omaan makuuni se ei ihan näin kypsänä mennyt. Myös muna olisi saanut jäädä löysemmäksi.

2. Cheddaria, brie-juustoa, mozzarellaa, mausteista chorizoa, ja jalapenoa. Päällä tuoretta basilikaa.
Perushyvät täytteet, joissa on potkua.

Ohut ja rapea pohja syntyy yksinkertaisesti sekoittamalla vettä, suolaa, hiivaa ja durumvehnäjauhoja. Joukkoon kannattaa laittaa myös hitunen sokeria. Pari desiä vettä riittää kahden pohjan taikinaan. Jauhoja taasen kannattaa käyttää reilusti, ja taikinaa vaivata kunnolla.
Koska meillä ei ole pitsakiveä, kuumennamme uunipellin aina valmiiksi ja vedämme pitsan leivinpapereinneen tulikuumalle pelille. Tässä kohtaa muuten kahdesta käsiparista on hyötyä!

Eilen oli pizzailta, tänään jotain muuta. Muunmuassa alustavaa pakkailua viikonlopun reissuun, mutta siitä lisää myöhemmin.

Kivaa iltaa kaikille!

Tuttavallisemmin makkari. Näyttää jotakuinkin samalta kuin aina ennenkin, ja odottaa kiltisti remontointivuoroaan. Tehtävälistalla on uusi sisäkatto ja seinien mahdollinen uudelleenlevytys. Makuuhuoneen komeroilla, aulaan antavalla sisäikkunalla ja tietenkin ovella on kaikilla kauniit vanhat harmaaksi maalatut puulistat. Listoitus vain on jäänyt aikoinaan huokolevytyksen jalkoihin, ja uponneet seinien syvyyteen. Ensimmäinen ajatus oli tietenkin repiä vain huokolevyt pois, jotta listoitukset nousevat esiin. Toinen ajatus olikin sitten huokolevyjen varsinainen funktio. Ei niitä ole aikoinaan turhaan laitettu, vaan ne eristävät huonetta ja pitävät kylmien vinttivarastojen kylmyyden makuuhuoneen ulkopuolella. No, seinien kohtaloa pitää vielä miettiä. Nykyiset huokoleijonat nauravat niin rumasti saumoistaan, ettei niitä pysty peittämään edes tapetilla.

Ikean rautasänky on myös yhdenlainen kysymysmerkki. Olen pohtinut sen poismyymistä, mutta tässäkään asiassa en ole oikein tullut mihinkään lopputulokseen. Pellavalakat on Hobby Hallin valikoimista, päiväpeite on aikoinaan hankittu Hemtexiltä. Raidalliset koristetyynyt on Tine K:n malistosta, ja lampaantaljat Ikeasta nekin.

Pimennysverhot ovat halpamarkettilöytö, koritavara Tine K:n, H&M:n ja Bloomingvillen. Suuressa korissa heittopeitto ja lukutyyny, niiden lakanat ja tyynyliinat ovat H&M Homen pellavaa.

Vanha rouva kätkee sisäänsä liinavaatteet, ja se onkin tämän huoneen ainoa huonekalu, joka ei ole varmasti lähdössä yhtään minnekään! Toisella puölella yöpöytänä toimii pari suurta laatikkoa, ja Hagedornhagenin korentotaulu odottaa yhä parin vuoden jälkeenkin seinälle pääsyä.

Vaikka makuuhuone on keskeneräinen ja katossakin on julmettu reikä, jonka kautta rakenteita ja mahdollisia vanhoja sisäkattoja on etsitty, pidän kuitenkin huoneesta. Se on talon matakin, ja tämän vuoksi usein myös pimeä. Silti uskon, että siitä vielä joskus tulee juuri se, mitä olen ajatellutkin.

Kirpeä pikkupakkanen tekee ihmeitä, ja tänään käynnistymisvaikeuksia ei ollut läheskään siihen malliin kuin alkuviikosta. Ennen yhdeksää olin jo siivonnut yläkerran, ja kymmeneltä reippailtiin hyvää vauhtia kärrylenkillä. Nyt kun vielä tulisi sitä lunta, niin keli olisi täydellinen!

Energistä torstaita!

Välillä tulen pohtineeksi, mitä elämä oli tasan vuosi sitten, 10 vuotta sitten tai 15 vuotta sitten. Niinhän me moni, katsellaan ja kelataan, että mitä on tapahtunut, mikä on muuttunut ja millaista elämästä on tullut. Äidilläni on tapana koota kalenteriinsa pieniä muistoja kustakin päivästä. Lyhyesti ja ytimekkäästi päiväkirjatyyliin. Olenkin nauranut, että vauvakirjat voi täyttää sitten jälkikäteen, kun mummulla on kaikki ylhäällä. Itse olen huono tämänkaltaisen kirjanpidon kanssa. Esimerkkinä vaikka ne lasten vauvakirjat. Pysähdyn enemmänkin miettimään aikaa noin sinnepäin. Syksyä vuonna 1999 tai 2004.

Viisitoista vuotta sitten, elämä oli sekaisin kuin sillisalaati. Tuosta syksystä mulla on kuitenkin aika tarkkojakin päivämäärämuistoja, kun taas 10 vuotta takaperin elämä soljui jo rauhallisemmin eteenpäin. Päivämäärien ei ollut niin väljä. Ajattelen, että kaikki se mitä mulla on nyt ja tässä, oli tuolloin hyvää vauhtia rakentumassa. Arki oli kahden opiskelijan jakamaa, aika huoletonta ja hyvin erilaista. Mutta suunta oli se, mikä kuljetti tähän. Tosin eihän sitä silloin voinut aavistaa.

Elämä kuljettaa omia polkujaan, eikä kukaan voi kuitenkaan ennustaa, missä mennään ja miten ollaan seuraavan kymmenen vuoden kuluttua. Jotenkin ne polut kuitenkin syntyvät – joskus omista valinnoista, ja välillä myös kohtalo ottaa osaa matkan kulkuun.
Eteenpäin en oikeastaan edes halua katsoa, siis sen enempää kuin tarvitseekaan. Taaksepäin voi katsoa monestakin syystä. Aika ja ikä ovat kuitenkin opettaneet, että on turhaa miettiä, miten huonosti asiat ovat joskus olleet. Turha soimata itseään tai lopulta ketään muutakaan. Sen sijaan, yritän katsoa niitä huonoja aikoja ajatuksella ”miten pitkälle olen päässyt”. Ja, vaikka joku siellä nyt saattaakin tokaista, ettei se nyt kovin pitkälle ole pötkinyt, niin joskus jo pelkästään se että on hengissä, tuntuu aikamoiselta matkalta. Saavutukselta, joka ei ole aina ollut itsestäänselvyys.

Ollaan sitten vuodessa 1999 tai 2004, kumpanakaan en osannut aavistaa että elämäni olisi tänään tämänkaltaista. Että olisin muuttanut vielä pienempään naapurikaupunkiini, olisin kahden lapsen äiti, ja lopulta kiitollinen siitä kaikesta mitä olen kokenut. Ei, en olisi uskonut, vaikka joku olisi asiat mulle ennustanutkin! Mutta tässä mä seison ja mietin, että miltä näyttäisin jos musta ottaisi nyt melkein puolet pois. Pistäisi kahtia, ja yrittäisi väittää, että siinä on kokonainen ihminen.

Seisoa omilla jaloillaan,  jalat tukevasti maassa. Kulkea omia polkujaan, uskaltaen katsoa taakseen. Nähdä hyvää tässä ja menneessä, uskoen että jalat kantavat tulevaisuudessakin. Tuntea olevansa kokonainen.
Ehdottomasti matka joka kannatti kulkea – kaikista kivikoistaan huolimatta!

Mä olen tänään nauttinut selkeämmästä säästä. Juoksutossukin kulki mukavasti, auringon välillä pilkahdellessa pilvien lomasta. Nyt keittiössä on vuorossa kokeileva pitsakokki, ja olen luvannut uhrata itseni koemaistajan rooliin. Ei siis lainkaan huono ilta tiedossa! 🙂

Nautitaan!