Palataan hetkeksi Indiedaysin, Instrumentariumin ja Olympuksen Fashion Photo Shoot –yhteistyökampanjan kuvasaldoon. Sarjan ensimmäisen postauksen voitte käydä lukaisemassa täältä. Otsikosta huolimatta, muotia on tässä kohtaa niukasti esillä.
Jälleen kerran kuvia, joista tuskin itsekään itseään tunnistaa, tällä kertaa pääosassa kasvot, ja kuvaajana jälleeen Olympuksen ambassador-kuvaaja Damian McGillicuddy.

Tässä postauksesa silmälaseja on esillä tasan nämä yhdet, nimittäin kakkulat, joihin rakastuin palavasti kuvauspäivän aikana. Oikeastihan nämä ovat ne samat lasit, jotka edellisessä postauksessa esittelin kilpikonnakuosissa; Charlotte Ronsonin Voguelle suunnittelema kehys, jonka sisäpuoli on hauskasti kukkakuvioitu ja ulkopinta on raikkaan punainen. Suunnittelijan muusana on tässä kohtaa kuulemma toiminut Eva Mendes, mutta ei nämä hassummalta näytä näin skandinaavisessa pärstässäkään.

Enemmän tietoa laseista löytyy Instrumentariumin sivuilta. Ja, edelleen Instrussa on se kahdet lasit yksien hinnalla -tarjous, jossa toiset rillit voi valita joko itselleen tai vaikka kaverille. Tässä kohtaa muuten pakko todeta, pikkuisen ohi oman asiani, että se Instrun uusi mainos on ihan mahtava. Siis se, jossa mies lähtee kahvilasta lasiostoksille. Tosi ihana! Sen voi katsoa Intrun etusivulta, jos et tiedä, mitä mainosta tarkoitan.

Ennen huulipunan totaalista levitysta Damian räpsi pari kuvaa kasvoistani myös ilman silmälaseja. Kuvauspäivän paras juttu oli ehkä päästä meikkaajamme ammattitaitoisiin käsiin. Monenmoista meikkaajaa on tullut koettua, mutta itse pidin Jaanan otteesta heti ensi sekunnilla. Samalla kun kasvoilleni loihdittiin erilaisia meikkejä, tuntui kuin olisi ollut jossain rentouttavassa kasvohoidossa. (Tiedättehän, tuntuu ihanalle, kun joku meikkaa hellästi ja pehmein ottein, eikä vain sudi niitä kasvoja kuin ladon seinää.)
Vaikka näissä kuvissa tuo meikin määrä ei olekaan kovin suuri, tulee itselle hassu fiilis katsoa tätä lookia. Minä en nimittäin koskaan meikkaa näin. Siis huulia korostaen, ja kirkasta punaista käyttäen!
Huulipunaa ja ripsaria tärkeämmässä roolissa tälläisissä beauty-kuvissa on kuitenkin valot ja varjot. Valokuvissa kun kasvoilta katoaa ulottuvuutta, on tärkeää korostaa kasvojen luustoa ja muotoa oikeanlaisilla varjoilla ja korostuksilla. Vähän sama kuin jos menet yökerhoon; iltameikissäkin niitä varjoja saa olla paljon vahvemmin kuin tavallisessa päivämeikissä, jotta ne tulevat oikeasti esiin.

Tästä, valon ja varjon leikistä, juttelimme myös kuvaajan kanssa. Näissä kuvissa seisoin suoraan ylhäältä tulevan valon alla, ja Damian selitti, kuinka valo piirtää varjoja kasvoilleni, ja tekee niistä kulmikkaat. Valohan laskeutuu kasvojen korkeimmille kohdille, mutta samaana aikaaan niiden alapuolelle syntyy varjoja. Nämä, ei niin suotuisat varjot, taasen rikotaan epäsuoralla salamalla, jotta kasvoille tulee valoa myös vaakasuunnasta. Kukapa esimerkiksi haluaisi varjoja silmiensä alle! Hyvä vertailukohta tähän varjoleikkiin on mielestäni tuo taannoinen vatipää -postauksen kuva. Ilman meikkiä ja ilman varjostuksia, kasvot suoraan valoon päin käännettynä, pää näyttää leveältä ja pullealta. Tiedättehän sen fiiliksen, kun katsotte joitakin kuvia, ja ihmettelette, että onko mulla oikeesti noin leveä naama! No, tämä johtuu juuri niistä varjostusten puutteista tai liian kevyistä varjostuksista, ja siitä, että monesti vieläkin niitä kuvia räpsitään valon puutteessa sillä suoralla salamalla, joka viimeistään saa kasvot näyttämään pullealta kuunaamalta.

Sen verran vielä, että nämä kaikki kuvathan on tosiaan otettu Olympuksen OM-D  E-M1 -kameralla, joka on siis ihan ammattitason kamera, vaikka onkin kooltaan pieni kuin mikä. Itselleni ainakin on pinttynyt päähän aika vahvasti se, että ammattikuvaajalla se kuvauskalusto on suuri, ja mitä isompi tykki kuvaajalla on, sitä suuremmasta tähdestä puhutaan. No, ainakaan tässä kohtaa, koolla ei näytä olevan enää merkitystä. Huippujärkkärinkin ominaisuudetkin on mahdollista laittaa nykyään pieneen pakettiin.

Lisää kuvauspäivän materiaalia ja kivoja juttuja löytyy kampanjasivulta. Käykäähän kurkkimassa!

Ihan oikein arvasitte, vatipään vati todellakin oli valaisin, ja tarkemmin Ikean Hektar, jonka olin spreijannut harmaaksi.

Etsin pitkään keittiön ruokapöydän päälle kahta isokokoista valaisinta. Koska tämä on keittiö, eikä vain ruokailutila, karsin tekstiilivalaisimet heti pois pelistä. Mitään ihan hirmuista rakastumista en kokenut löytämieni yksilöiden kanssa, ja 250€ per valaisin tuntui aika kalliilta. Se olisi kertaheitolla 500 euron paukku. Ja, entä jos ei ole ihan varma!?
Ikean isokokoinen Hektar -valaisin oli malliltaan kiva, mutta kaksi mattamustaa valaisinta keskellä huonetta veisivät kaiken huomion, eikä ne nyt niin hienoja kuitenkaan olleet.

Sinkkimaalia olen spreijaillut vähän sinne sun tänne, se on ihan kelpo tavaraa, ja esim. säilykepeltipurkista taikoo äkkiä kivan istutusastian sinkkimaalin avulla. Todellinen sinkkimaalihurmos tuli viime keväänä, kun spreijasimme nykyisen työhuoneen tulisijan kipinäalustan (vai mikä se on viralliselta nimeltää?!), joka oli sellainen kuparinvärinen ja  rumaksi hapettunut. Mun tehtävä oli ollut hommata se uusi alusta siihen mennessä, kun uuni kannetaan paikalleen. Tietysti olin unohtanut koko jutun, ja kiireessä keksin komerossa lymyilevän maalipurkin.

Sinkkimaalin sävy on kaunis mattaharmaa, ja ajan myötä se saa myös hiukan eloa pintaansa. Niinpä nappasimme pari suurta Hektaria mukaamme samalla, kun haimme keittiön altaan, ja eilisen päivän suhauttelin maalia menemään. Ihan ei riittänyt yksi pullo per valaisin, tosin joku parempi maalari varmaan osaisi maalata vähemmälläkin maalilla. Hintaa tuli siis kahdelle valaismelle n. 170 euroa, ja sinkkimaaliakin jäi melkein täysi pullo.

Vasta yksi valaisin on katossa, sillä toiselle pitää sähkömiehen vielä vedellä virtaa. Eikä tämä yksikään ole ihan lopullisella paikallaan, mutta halusin mallata valaisinta kattoon. Ne nimittäin näyttivät lattialla niin hurjan suurilta, että pelkäsin jo tehneeni virhearvion. Katossa tuo näyttää kuitenkin ihan kivalta ja kolmemetrisen ruokapöydän päälle kaksi valaisinta sopii oikein hyvin. Pidämpä myös siitäkin, että vaaleanharmaa valaisin ei vie huomiota noilta Tine K:n mustilta seinätarjottimilta. Ainoastaan tuota valaisinten ketjuosaa jäin miettimään. Ehkä siihen sopisi jokin paksumpi ja raffimpi kettinki. No, pitää mutustella!

Mutta nyt toivottelen kivaa iltaa teille!

Tarkkasilmäiset ovat ehkä huomanneetkin, että keittiö on ollut toistaiseksi ilman vetimiä. En nyt muista, miten tarkkaan keittiö täällä blogissa on näkynyt, mutta instaseuraajille joitakin kuvia olen ainakin jakanut. Vedinten puute taasen, on johtunut niinkin yksinkertaisesta jutusta, kuin valinnan vaikeus.
Mulle oli alunperinkin selvää, että keittiöön tulee perinteiset kuppivetimet. Kun sitten jossain kohtaa mieheni kuullen selitin tulevia vetimiä ystävälleni, mieheni tyrmäsi koko ajatuksen. Ei kuppivetimiä ainakaan!

No, eipä auttanut muu kuin alkaa miettimään vedinasiaa uudelleen. Pakotin mieheni katselemaan kymmeniä eri vedinmalleja niin netistä, kuin rautakaupoistakin. Jossain kohtaa väsytystaktiikka tuotti tulosta ja ääni muuttui kellossa; Valitset kulta juuri sellaiset vetimet kuin haluat! Kyllä ne kuppivetimetkin käyvät.
Ja, kas näin, sain tahtoni jälleen läpi! 🙂

No, mutta sitten alkoikin niiden täydellisten kuppivedinten metsästys. Harmaan sävyä, ei liian kiiltävää tai uuden oloista. Ei messinkiä, ei teräviä reunoja, ei liian pienet jne… Netistä löytyi kauniita oikeasti vanhojakin vetimiä, mutta tarpeeksi monta samanlaista olikin sitten mahdotonta löytää. Vanhat vetimet ovat myös nykymittoihin nähden aika pieniä.
Jatkuvasti palasin selailemaan Helakaupan valikoimaa, muistin, että äidin kanssa oltiin tuolta joskus joitakin antiikkiheloja tilattukin. Nettisivuilla ei ollut hintatietoja, mutta nopeasti sain ne meilillä, ja parin kuukauden mietinnän jälkeen meillä on nyt siis vihdoin vetimet keittiöön. Hintaa vetimillä oli tuplasti verrattuna esim. Ikean tai Clas Ohlsonin vastaaviin, mutta koska silti puhuttiin muutamista euroista, en pitänyt tätä lainakaan kalliina sijoituksena. Nyt vedinten ruuviväli on sekin standardin mukainen, joten kyllästymisen sattuessa ne on helppo vaihtaa.

Tasojen puuttuessa laatikostot on ollut helppo avata myös ilman vetimiä, mutta nyt ollaan siinä kohtaa remonttia, että jonkinlaisilla hantaakeilla on ihan oikeasti jo tarvetta! Näitä siis ruuvaillaan tänään!

Kyllähän ne vähän taas tuovat uutta ilmettä. Ja, tuntuu vihdoin siltä, että asiat etenevät!