Keskiviikkoa ystävät!
Ehkä pakko jakaa myös täällä tämä paikallisen uutiskynnyksen ylittänyt juttu: Nimittäin meidän liikennevalot. Kyllä, kaupunkimme on saanut ihka ensimmäiset liikennevalot, ja nekin tosin ihan väliaikaisesti siltatyömaalle, mutta juttu se on sekin! Mulla on tällä viikolla koulukuljetusvuoro (joka kolmas viikko vien omani ja pari naapurin lasta kouluun), ja olihan se aika juttu, kun maanantaiaamuna matkan varrelle olikin ilmestynyt ihan oikeat liikennevalot!
No joo, kuten jo kirjoitin, paikallinen uutiskynnys kyllä ylittyi, mutta eihän tuo nyt noin niin kuin yleisesti ole mikään kovinkaan suuri asia. Ja sehän se juuri laittoikin miettimään, että aika erilaista voi olla tavallinen arkikin, riippuen siitä missä kukakin asuu, tai missä olemme kasvaneet.
Ensimmäinen kosketukseni keskustelupalstoihin oli joskus vuosituhannen alussa, kun etsin tietoa eräästä koirarodusta. Ajauduin melko tunnetulle palstalle, missä pohdittiin kyseisen rodun aktiivisuutta ja ulkoiluttamisen tarvetta. Keskustelupalstojen syvin olemus aukesi mulle myös tuolloin (ja valitettavasti tämä mielipide jäi jokseenkin pysyväksi), kun luin noita ihmisten kirjoittamia juttuja – ja mitä kamalampia vastauksia niihin. Mieleen jäi pätkä, jossa joku koiranomistaja kirjoitti, ettei koe kauheasti stressiä koiransa lenkittämisestä, vaan kulkee lemmikkinsä kanssa päivittäin jalan kauppaan ja takaisin, ja se riittää oikein hyvin pienten pissatusten lisäksi.
No tästähän joku sitten sai vettä myllyynsä ja oikein kunnolla: Miten edesvastuutonta edes hankkia koiraa, jos ei viitsi Valintataloa pidemmälle perheenjäsentään viedä. Ja markettien pihat ovat koiralle vaarallisia, samoin mahdolliset häkit, joihin ihmiset tunkevat ties mitä myrkytettyä ja koira kärsii… No, tiedätte sen sävyn, millä näille palstoille kirjoitellaan.
Keskustelu kuivui lopulta kasaan, kun kauppareissulle koiransa mukaan ottava osapuoli kertoi asuvansa 12 kilometrin päässä lähimmästä kaupasta. Hiljaisella kylänraitilla ei oikeastaan ollut koiralle mitään vaara, ja halutessaan karvakuono sai myös odottaa isäntäänsä sisällä.
Niin, aika usein me tuomitaan toistemme tekemisiä, tapoja, ja jopa ulkoista olemusta, melko heppoisin perustein. Vedetään niin johtopäätöksiä, kuin hernettä nenään, vaikka ei oikeastaan tiedetä koko asiasta yhtään mitään. Läski, ruma, outo, hullu, laiska… Tuttuja sanoja kaikille; loukkaavia, lokeroivia ja alentavia. Kun ihmisen ulkokuoren, ja päällepäin näkyvän käytöksen takana, on kuitenkin aina jotain paljon suurempaa.
No, entä miksi me sitten tuomitaan? Miksi me ollaan aina nimittelemässä ja herjaamassa? Miksi jonkun toisen elämää on niin helppo tarkastella ja vielä helpompaa on löytää siitä vikoja? Entä miksi joku jatkuvasti arvostelee sinua? Nälvii, loukkaa ja halventaa?
Onko minussa, sinussa tai meissä jotain niin pahasti vialla, että siitä pitää jatkuvasti muistutella? Tai voivatko ihmiset ihan oikeasti olla niin paljon toistaan huonompia ja vähempiarvoisia, että kaikkeen tuohon on jopa jonkinlainen oikeutus?
No ei tietenkään, eikös vaan!? Määrittämällä liikaa toisia, me määritämme oikeastaan vain itseämme, ja tuomitseminen kertoo aina enemmän tuomitsijasta kuin sen kohteesta. Se kertoo tuomitsijan omasta rajallisuudesta, huonosta itsetunnosta ja tarpeista, eikä loukkauksilla oikeastaan ole mitään tekemistä kenenkään huonommuuden kanssa, vaan niissä on enemmänkin kyse jonkun tarpeesta parantaa omaa huonoa oloaan. Kenties tarve tuhota toisen onnea vain koska oma elämä juuri sillä hetkellä potkii päähän ja tuntuu pahalta. Niin, kun kenelläkään ei saisi mennä paremmin kuin itsellä…
Entä miten ne liikennevalot liittyvät ihmisen tuomitsevaan luonteeseen? Voi kun edes tietäisin! Taisin jopa eksyä aiheesta vähän liiankin kauas. Mutta toisaalta, jonkinlainen viivytyssysteemi voisi olla paikallaan meillä ihmisilläkin. Paitsi ettemme sortuisi rumiin sammakoihin, myös siinä, miten paljon annamme ilkeyden loukata. Voi kun aina pysähtyisimmekin ennen kuin pahoitamme mielemme, ja muistuttaisimme itseämme että olemme hyviä juuri tällaisina. Yleensä kun ilkeys syntyy juuri pahasta olosta ja omasta epäonnistumisen tunteesta, eikä kenenkään virheistä tai huonommuudesta.
Mutta, jottei kävisi liian raskaaksi tämä päivitys, kevenetään sitä hiukan hömpälllä! Support your local -college on ollut pitkään haavelistallani, mutta tuntuu, että olen aina onnistunut nukkumaan onneni ohi, ja jäljelle on jäänyt vain eioota. Nyt vihdoin onnisti, ja tämä tulee kyllä olemaan kevään luottopusero kaikessa helppoudessaan ja rentoudessaan. Pusero löytyi lopulta täältä ja farkut ovat viime keväältä Lindexin valikoimista
Mutta hei, vielä loppuun yksi pyyntö!
Blogini on ehdolla ”Vuoden tyylikkämmäksi blogiksi” Inspiration Blog Awards -kilpailussa, ja toivoisin kovasti saavani äänenne.
(Vuoden tyylikkäin blogi on niin ulkoasultaan kuin sisällöltään laadukas. Kuvat voisivat olla suoraan aikakausilehden sivuilta, ja aiheet ovat aina hyvällä maulla valittuja.)
On toki suuri kunnia olla jo ihan vain ehdolla, mutta toki jokainen antamanne ääni on tärkeä. Äänestykseen pääsette alla olevan kuvakkeen/linkin kautta.
Kiitos. ♡
