Oletteko koskaan miettineet, mikä teillä on se juttu, joka tekee päivästä hyvän? Onko se täysin putkeen mennyt 12 tuntia, jonka jälkeen voi illalla todeta, että olipa hyvä päivä? Vai voiko kenties päivä olla hyvä jo heti aamusta alkaen, ja mikä silloin tekee päivästä hyvän? Onko se odotettavissa olevia kivoja juttuja, auringonpaiste vai mitä?

Oma kelloni pirisi aamulla jo viideltä, sillä muutama rästihomma piti saattaa loppuun. Siinä ihanassa aamun hiljaisuudessa oli mukava istua keittiön sohvalla läppäri kädessä (kuten teen joka ikinen päivä), ja nauttia samalla päivän ensimmäisestä kahviannoksesta. Mutta oikeastaan jo ennen ensimmäistä hörppyä kahvista totesin mielessäni, että onpas oikeesti ihana päivä!

Itse huomaan, että omiin päiviini ja niiden paremmuuteen vaikuttaa hurjasti eilinen. Ja eilinenhän oli mitä upein sunnuntai. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja koko päivä kului puutarhatöissä. Toki välillä käytiin lämmittämässä bataattivuokaa mikrossa, mutta muuten pihatöissä meni ihan aamusta iltaan. Paljon saatiin aikaiseksi, vaikka toisaalta eihän me saatu puoliakaan edes alapihasta kuntoon. Mutta silti; Kun näkee silmiensä edessä vastaharavoidun nurmen, ja vertaa sitä siihen pihan osaan joka on ihan täysin syksyn ja talven jäljiltä, ero on valtava. Joten, vaikka aamuaikaisella ei vielä ikkunasta pystynytkään ihailemaan eilisen tuotoksia, se onnistumisen ja hyvän tuloksen fiilis oli tuolla takaraivossa. Ja se eilinen päivä oli muistissa myös lihaksissa. Nimittäin käsivarret, olkapäät, kyljet ja selkälihakset ovat nyt aivan kosketusarat! Puutarhanhoito on siis hyötyliikuntaa mitä parhaimmasta päästä ja antaa kropalle ihan erilaista treeniä kuin esimerkiksi salilla käyminen.

Mutta jos se eilinen vaikuttaa positiivisesti niin, että hyvän päivän jälkeen seuraa uusi hyvä päivä, niin entäs jos elämä meneekin ihan metsään? Onko huonon päivän jälkeen tiedossa huono päivä, ja miten jatkumo katkaistaan. Pohdin siis tätäkin, ja tulin siihen tulokseen, että huonon päivän jälkeen tulee myös hyviä päiviä, mutta silloin kyse on selkeästi enemmän omasta positiivisesta ajattelutavasta. Kun kaikki on oikeasti mennyt niin mäkeen ja pyllylleen, että takana on Huono Päivä isoilla alkukirjaimilla, tulee seuraavana aamuna (tai oikeastaan jo illalla) se fiilis, että tästä ei ole suuntaa kuin ylöspäin. Niinpä huonon päivän jälkeen oma mieli lähtee automaattisesti tekemään seuraavasta päivästä miellyttävämpää ja parempaa. Toki aina siinä ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi. Lähimuistissani on nytkin päiviä, jotka toisensa jälkeen tuntuivat menevän pyllylleen, mutta lopulta merkittävää oli kuitenkin se, että niitä tietoisesti kuitenkin yritti parantaa.

Niinpä joka kerta kun elämä potkii päähän, ja kaikki kaatuu aamukahvista alkaen, pitäisi muistaa, että loppupeleissä sillä on iso merkitys, että väliin tulee myös niitä huonoja päiviä. Sillä eipä olisi tämäkään maanantai niin kauhean mainio, jos piha olisi kuukaudet läpeensä niin hyvin hoidetun näköinen, että näitä onnistumisen tunteita ei sitä kautta tulisi. Tai jos koskaan ei tulisi niitä huonoja päiviä, joihin parempia verrata, voisi elämä muuttua aika tasapaksuksi ja tylsäksi.

Tähän ikään mennessä olen oppinut elämässä pari aika suurta asiaa. Ensimmäinen on se, että lähestulkoon kaikella on tarkoituksensa, ja kun toinen ovi suljetaan, toinen yleensä myös avataan. Toki joskus hirveän kriisin keskellä on mahdotonta ajatella, että tästä koskaan seuraisi mitään hyvää, mutta elämä on opettanut, että moni asia olisi jäänyt tekemättä, näkemättä, kokematta tai oppimatta, jos silloin joskus ei olisi tapahtunut niitä pahojakin asioita.
Toinen asia, jonka elämä on myös opettanut on positiivisuus. Oman mielen voima on valtava ja sen avulla on lopulta mahdollista onnistua aika monessakin asiassa. Jos lähtökohtaisesti aloittaa aina kaiken ajatuksella ”ei tästä kuitenkaan mitään tule” tai ”en mä tässä millään onnistu”, niin lopputulos on jotakuinkin aivan varmasti myös tätä luokkaa. Sen sijaan kannattaakin lähteä liikkeelle ajatuksella ”kyllä mä tähän pystyn ja hitto teen sen vielä hyvin”, ja mitä todennäköisemmin myös tulos on sen mukainen.

Tämä maanantai on siis mainio kahdestakin syystä: Siitä että takana on loistava sunnuntai ja siitä, että mieleni on sitä mieltä, että tästä päivästä tulee myös todella hyvä.
Silti tämä on ihan tavallinen maanantai; koti-/kerhopäivä, siivouspäivä, makaronilaatikkopäivä ja pyykkipäivä. Ja oikeasti sen enempää en jaksa yhdeltä maanantailta edes odottaa!

Kevätmessuilta tarttui inspiraation lisäksi mukaan myös 50 tulppaania. Ei tosin kotimaisia, mutta pakko oli ostaa kun halvalla sai. Ja kyllä ne nyt ihan kivasti maanantaipäivää kaunistaa!

Mahtavaa hyvän viikon alkua kaikille!

Ps. Tuli tuosta puutarhasta mieleen, että kiinnostaisiko teitä jonkinlainen postaus sieltä, vaikka se ei nyt vielä kukkaan ole puhjennutkaan. Mietin myös jonkinlaista postaussarjaa siten, että ottaisin kuvat tietyistä paikoista tasaisin väliajoin, jolloin kuvista olisi helppo hahmottaa kesän kulku, kasvu ja muutos. Huudelkaa HEP, jos piha-/puutarhapostaukset kiinnostaa. Saa myös sanoa STOP, jos tuntuu, että niitä tulee eteen muutenkin ihan riittävästi. 🙂

Tallenna

Keväiset terveiset!

Istun juuri junassa matkalla kotiin, ja takana on superhauska päivä ihanan Marian kanssa Kevätmessujen tunnelmasta nauttien.

Mulla on oikeasti viime yöltä kolme ja puoli tuntia unta alla, joten tässä alkaa jo väsy vähän painaa silmäluomia, mutta vaikka aamulla väsyttikin ihan hurjasti, päivä oli hauska ja nauruntäyteinen, ja teki kyllä todella hyvää. Ja hei, pääseehän tänään sitten ajoissa nukkumaan!

Kamera melkein pullistelee kivoista kuvista ja keväisestä inspiraatiosta, joten lisää messujen antia on kyllä tulossa blogiin vielä myöhemmin. Tässä nyt kuitenkin pari maistiaista.

Välillä tekee tosiaan ihan hyvää jättää ne lapset isiensä hellään huomaan ja humputtaa naisten kesken. Tännään on tullut naurettua ihan varastoon asti, ja melkein sai välillä pelätä, että lirahtaako siinä samalla housuunkin. No, siltä sentään säästyttiin.

Kivan päivän jälkeen on kuitenkin tosi mahtavaa palata myös kotiin. Joten nyt iloisin mielin viimeinen tunti matkustusta ja sitten kotona suihkun kautta hyppy pyjamaan. 🙂

Kivaa viikonloppua ja mukavaa lauantai-iltaa teille kaikille!

Tasan kuukausi taaksepäin kirjoittelin teille sokerinhuuruisesta elämästäni Kyytiä vatsamakkaroille -postauksessa. Tässä kohtaa on ehkä ihan hyvä palata aiheeseen ja käydä läpi kuukauden oivallukset ja kokemukset.

”mä voisin tappaa suklaalevystä!!!”

Millään tavalla asiaa kaunistelematta, voin heti alkuun todeta, että ensimmäinen viikko oli yhtä helvettiä! Kun hedelmiä ja marjoja lukuunottamatta, jätin kaiken sokerisen ruokavaliostani, sain vaivanpalkkaa aivan jäätävän päänsäryn, joka oikeasti vaivasi jopa yöllä. Heti parin päivän päästä päässäni jyskytti siihen malliin, että pelkäsin jonkun ison suonen olevan katkeamassa – tai vähintään paikallisen paalutusfirman saaneen vihiä korvieni välisestä (tyhjästä)tontista. Neljännen päivän kohdalla särky levisi koko kroppaan, ja jaloissa oli hirveä, kasvukipua vastaava, tunne. Muutaman päivän jaksoin tsempata itseäni, ja toistaa päässäni, että tämä on oikeasti nyt tosi hyvä juttu, kun keho ”puhdistuu” ja vieroittuu sokerista. Viikon jälkeen pinnani oli kuitenkin niin kireällä, että poltin totaalisesti hihani eteisessä, jossa sillä hetkellä oli (lasten vanttuista auton avaimiin) KAIKKI hukassa. Kun siinä tuskissani sitten lopulta karjaisin ”mä voisin tappaa suklaalevystä!!!”, totesi mieheni, että tunnelma kieltämättä on, kuin tässä oltaisiin nyt viemässä joltakulta henkeä.

No, hassua tässä oli, että tuo kaikki oikeastaan meni ohi melko nopeasti. Kieltäytyminen herkuista ja sokerista oli taas yhtä helppoa kuin parina ensimmäisenä päivänä, mutta oheistuotteena ei enää ollut särkyä tai pinnan kireyttä. Sokerin sijaan aloin kaipaamaan vain sitä zero colaa.

”Katsotaanko leffa ja tehdään poppareita?”

Yht’äkkiä tajusin, että colasta luopuminen vei mun elämästä ihan ne tavalliset nautinnot. Miksi hitossa tehdä poppareita, kun ne ei maistu miltään ilman colaa? Kun se Amerikanvesi vain täydensi niin monta asiaa, ja kuului niin moneen paikkaan. Eli seuraava viikko meni sitten kärvistellessä sen cola-himon kanssa, kunnes kiirastorstain aattona annoin itselleni luvan: Naps, ja niin aukesi korkki!
Mutta mitä vielä: Ei se ollutkaan niin hyvää, kuin olin muistanut!

Tässä kohtaa viimeistään tajusin, kuinka riippuvaiseksi olin tullut. Että aikuinen ihminen kiemurtelee illalla tuskissaan sängyssä, kun ei ole saanut päivän karamelliannostaan, tai että mitään kivaa ei muka enää koskaan voi tehdä, kun ei voi juoda zero colaa.. Jep, ei ihan kaikkein tervein asetelma, mutta sitten tajusin, että nyt pitää tehdä päätös; Olenko aina addikti, joka on sortumisen partaalla, vai olenko kenties ihminen, joka pystyy ajattelemaan järjellä kohdatessaan suklaalevyn?

Olen elämässäni totaalikieltäytynyt ehkä enemmän kuin olisi tarvinnut. Valtaosa näistä kieltäytymisistä liittyy ruokaan ja ravintoon. Niinhän se monella alkaa. Karsitaan jokin ruoka-aine, ei syödä iltakuuden jälkeen ja lopulta lautaselle pääsee enää itse kasvatettu persilja, koska kaikki muu on todettu jollakin muotoa ”haitalliseksi”. Been there, done that. Eivätkä muuten kuulu elämäni aurinkoisimpiin vuosiin.

Mieliteot eivät hallitse minua

Niinpä olin päätökseni tehnyt. Jossain on oltava se kaikkien tavoittelema kultainen keskitie; Totaalikieltäytymisen ja överikäyttäytymisen välimaasto, jossa ihminen itse hallitsee mielitekojaan ja nauttii elämästään. Ja kuten monessa muussakin asiassa, tässäkin tapauksessa nuo kaksi ääripäätä tuntuvat paljon helpommilta, kuin sen keskitien kulkeminen, mutta koska elämän ei ehkä ole tarkoituskaan olla vain ja ainoastaan helppoa, päätin, että opettelen uuden tavan suhtautua syömiseen. Mieliteot eivät hallitse minua, vaan minä hallitsen mielitekojani.

”Ei kiitos, tämä riitti”

Koska olin pääsiäiseen valmistautuessa vielä totaalikieltäytymisen kannalla, en leiponut juhlan kunniaksi mitään. En myöskään ostanut mämmiä, koska sitä ei syö meillä itseni lisäksi kukaan muu. Niinpä päätimme, että hyvin syötyämme, teemme kaikki jälkiruuaksi jäätelöannokset. Otin omani (mittapuullani mitättömän pienen) jäätelöannoksen ja söin sen. Ja kyllä, se oli taivaallisen hyvää (tai ainakin niin hyvää kuin Aino suklaajätelö voi olla ihmiselle, joka pitää sitä jätskien kunkkuna).
Vaan lyhyestä virsi kaunis, ja niin oli vastassa kulhon pohja. Sinne se humahti ja loppui aivan liian nopeasti. Sitä vastoin jäätelöpönikässä oli tavaraa vielä jäljellä, ja mieheni kysyikin kohteliaasti ottaisinko kenties lisää. Mutta sieltä se tuli: Sen enempää asiaa miettimättä, vastasin ”ei kiitos, tämä riitti”.

Maailma ei kaatunut, vaikka jäätelöä söi vain pienen annoksen. Santsista kieltäytyminen ei aiheuttanut kipua tai särkyä, se ei myöskään millään tapaa haitannut yöuniani. Päinvastoin: Kokemus omasta toiminnasta lujitti itsetuntoa ja nostatti uskoa siihen, että ehkä minussa on ainesta nautiskelijaan ja kohtuukäyttäjään. Ja, kun sunnuntaina läksimme lasten kanssa risteilemään, lähdin sillä ajatuksella, etten kiellä itseltäni mitään. Vaan laivan erilaisten jälkkäriherkkujen joukosta, ja siitä brownie palojen vierestä, lautaselleni etsiytyikin annos tuoretta ananasta.

Viimeisen reilun viikon aikana olen juonut zero colaa (en tosin taas kolmeen päivään), ja olen syönyt sekä suklaata, että palan (yhden!) pistaasibostonia. Kaikista noista olen nauttinut, mutta yhdelläkään kauppareissulla ei ole tullut mieleen koukata karkkihyllyn kautta. Eikä sillä, että ihminen muka parissa viikossa voisi hukata himonsa kaikkea hyvää kohtaan. Ei, vaan siksi, että tajusin pärjääväni myös ilman.

Viimeisen kuukauden aikana olen koittanut pitää kiinni myös kaikista noista jutuista, joita aikaisempaan postaukseen listasin. Myönnän, että ateriarytmini on joinakin päivinä ollut vähemmän täsmällinen ja toisina sitten sitäkin skarpinpi, mutta kun katsoo kokonaiskuvaa, en koe olleeni nälkäinen tai päästäneeni verensokeria heittelmään kovinkaan paljon. Hedelmiä on tullut syötyä paljon, jopa banaaneja jotka tökkivät pari vuotta pahasti. Lähtökohtaisesti koko perhe syö samaa ruokaa, mutta toki joitakin poikkeuksia on ollut. Kuukauden sisällä meillä on myös syöty kasvisruokaa enemmän kuin varmaan koko viimeisen vuoden aikana. Tänä aamuna totesin kellon soidessa, että voisin antaa oikean käteni, jos saisin jatkaa nukkumista, eli nukkumaan voisin koittaa yhä kömpiä aikaisemmin. Ennen kymmentä sopii itselleni parhaiten, sen olen oppinut.

Entä ne vatsamakkarat? No varsinaisesti en ole mitannut, mutta housut sujahtavat mukavammin jalkaan ja vaaka näyttää vajaat kolme kiloa vähemmän kuin viimeksi, mutta siihen en ajatellut nyt sen enempää kiinnittää huomiotani. Elämäni parhaimmat vuodet kun ovat niitä, jolloin vaaka on saanut pölyttyä rauhassa rikkinäisen patterinsa kanssa. 🙂

Kuvissa tämänhetkinen aamupala, väilpala tai iltapala suosikkini. Menee tosin joskus myös lounaan korvikkeena. Maustamaton jogurtti hedelmillä ja marjoilla! Mukaan vähän pähkinöitä, ja tällä taittuu niin nälkä kuin makeanhimokin.