Olen aina, ja tietoisesti, yrittänyt pitää ympäröivän pahan pois blogistani. Mitä maailmalla tapahtuukaan, en ole halunnut jakaa sitä täällä, vaan enemmänkin viedä ehkä omat (ja toivottavasti myös teidänkin) ajatukseni pois niistä asioista. Se on tuntunut jokseenkin helpolta, mutta viimeinen viikko on tehnyt tähänkin poikkeuksen.

Rasisminvastainen viikko lähti käyntiin hyvinkin pysähdyttävästi kun esiin nousi lasten kokema viha. Tai no, järkyttävän aloituksen aiheeseen teki eräs poliitikko jo palmusunnuntaina. Tiistaina maailmaa vavisuttivat uutiset Brysselistä, eikä siihen oikeastaan enempää tarvittukaan; Vihan voi haistaa vain avaamalla Facebookin.

Olin keskiviikkona seuraamassa alakoulujen pääsiäiskirkkoa ja kiinnitin huomioni pariinkin asiaan papin puhuessa lapsille. Selkeä teema oli ihmisten erilaisuus ja sen hyväksyminen. Rukouksessa esiin nousivat ne, jotka joutuvat elämään pelon kanssa. Pappi oli muotoillut sanansa hyvin yksinkertaiseen muotoon, ennen kaikkea ne olivat tarkoitettu lapsille ja lasten ymmärrettäviksi. Viime viikolla esiin nousikin juuri se, miten me aikuiset lapsemme opetamme ajattelemaan, ja kuinka omalla toiminnallamme olemme esimerkkejä tuleville polville.

Viime päivinä sosiaalisessa mediassa on ollut vallallaan ääretön viha. Vaikka mielestäni olen kehittänyt itselleni hyvän taidon nostaa positiiviset asiat negatiivisten yläpuolelle, lukemani kirjoitukset, ja varsinkin juuri ne kirjoitusten alle jätetyt kommentit, ovat nakertaneet minuun aukon. Kyllä, silmiini on osunut myös jotakin niin kauheaa, etten uskonut kenenkään voivan edes ajatella niin, saati pystyä sanomaan niitä ääneen tai jakamaan omalla nimellään julkisesti. Hirveintä kaikessa on ollut se, miten aikuiset ihmiset (suomalaisen sivistysvaltion kansalaiset) ovat nousseet lapsia vastaan. Aikuiset, joiden tehtävä on suojella lapsia. Tehdä maailmasta turvallinen – ja turvallinen ennen kaikkea lapsille.

Meidän pääsiäinen alkoi kiirastorstai-iltana muutaman äidin ja ison lapsilauman yhteisestä illanvietosta. Se on pitänyt sisällään kokoperheenelokuvia, yhdessä syömistä, yhdessä tekemistä – ja ennen kaikkea yhdessä olemista. Se on ollut lasten riemua, iloa ja tunteidenpurkauksia. Halauksia, kainaloa, läheisyyttä… Ja kyllä, kaikella sillä olen halunnut lievittää sitä pahaa oloa, joka ympärillämme vellova viha on aiheuttanut. Olen halunnut piiloutua vihalta, mutta en ummistaakseni silmäni, vaan ehkä avatakseni ne suuremmiksi.

Koska tämä blogi on, ja tulee jatkossakin olemaan, pääasiassa positiivinen ja elämisen kauneuteen keskittyvä, toivotan teille kaikille mukavaa pääsiäisen jatkoa. Vihan sijaan toivon lauantai-iltaanne rakkautta, lämpöä ja ystävällisiä ajatuksia.

 

Seitsemän vuotta sitten joulukuun alussa oli vähän samanlainen keli. Muistan, kuinka pallomahani kanssa kävellessä ihmettelin, kuinka korkealla jokiveden pinta oli. Taisi jossain päin Suomea olla tulviakin. Pajunkissat koristivat ojanpenkkoja ja meidän takapihalla kukki ruusu.

Itsenäisyyspäivän jälkeisenä yönä ei kuitenkaan satanut. Sää oli selkeä ja taivaalla tuikki tähdet. Sen verran jäi mieleen, kun vanhempani veivät minua yöllä synnyttämään. Ajatella, että siitäkin on jo seitsemän vuotta!!!

Eilen illa (jo ennen kymmentä!) makasin sängyssä, ja katselin ikkunasta kirkasta tähtitaivasta. Koska makuuhuoneessa ei ole minkäänlaisia verhoja, tuostakin ihanuudesta tulee nyt nautittua, ja täällä pimeässä, katuvalojen ulottumattomissa,  tähdetkin loistavat niin paljon kirkkaammin. Pitkän päivän jälkeen tähtitaivas tuntui turvallisen rauhalliselta ja sen tuikkeeseen oli ihana nukahtaa. Ehdinpä siinä tuijotellessani nähdä myös muutaman tähdenlennon, ja esittää hiljaa mielessäni toiveita. Sanotaan, että toiveitaan ei saa kertoa ääneen, mutta totean vain, että eipä nuo liittyneet lottovoittoon, remontin valmistumiseen, tai mihinkään muuhunkaan luksukseen. Kyllä ne toiveet liittyivät enemmänkin äitiyteen, vanhemmuuteen ja lapsiin.

Sanotaan, että elämä on ikuista oppimista ja kehittymistä, mutta kyllä viimeiset reilut seitsemän vuotta, ovat olleet ne kaikkein opettavimmat. Samaan aikaan, kun sisältäni on kuoriutunut ulos leijonaemo, olen joutunut painimaan myös eniten oman itseni kanssa. Riittämättömyyden- ja syyllisyydentunne, sekä peiliin katsominen, kuuluvat olennaisesti vanhemmuuteen ja äitiyteen. Nuoralla tanssimista, totesi mieheni eilen, kun vanhemmuuden kimuranttia luonnetta pohdin. Sitähän se todellakin on.

Eilen juhlittiin pienellä porukalla sukulaisten kesken, ja tänään vielä kaveriporukalla. Perinteisesti tästä on startannut ne kunnon jouluvalmistelut ja joulun odottaminen. Ja, vaikka tämä lämmin ja sateinen sää nyt jollain tapaa sitä joulufiilistä latistaa, muistutan itselleni, että joka vuosi se joulu on silti tullut. Satoi tai paistoi, oli vettä tai lunta.

Tänään kuitenkin paistaa, joten siitä pitää todellakin nauttia. Ihaillaan valoa ja aurinkoa, sillä elämään mahtuu kyllä niitä harmaampiakin päiviä.

Ihanaa maanantaita kaikille!

Ps. VAASAN -lahjakortit menivät Niinulle, Jessikalle, Maisalle, Naurispeltoon ja Marikalle. Voittajille on kaikille laitettu viestiä henkilökohtaisesti.

Kiitos tuon eilisen postauksen, johon sain taas toiveen postailla lastenhuonesisustusta, tajusin, että lastenhuoneelle ei ole tapahtunut mitään sitten viime helmikuun, kun laitoin Goovy Magnets puputapetin (löytyy täältä) Klaaran sängyn taakse.

Meillähän on se tilanne, että samaan huoneeseen on mahdutettu sekä ekaluokkalainen, että pikkusisko. Sinänsä järjestely toimii hyvin, sillä huoneessa lähinnä nukutaan. Tai oikeammin Klaara menee sinne illalla nukkumaan ja poika kannetaan sitten meidän sängystä myöhemmin omaan petiinsä. Koska isoveli haluaa lukea vielä sängyssä (ja muutenkin nukkua meidän aikuisten pedissä), on järjestely toiminut hyvin ja pienempi saa rauhassa nukahtaa pimeään, kun toinen vielä kopistelee kirjojensa kanssa.

Suunnitteilla on kylmän vintin käyttöönotto, ja jonkinlaisen poikaboxin (tai tyttöboxin) rakentaminen vinon katon alle, mutta alusta alkaen oli selvää, ettei mikään laajentaminen kuuluisi ensimmäiseen viisivuotissuunnitelmaamme, josta nyt siis on eletty jo kolme vuotta. (Aika rientää!) Jatkossakin makuuhuoneet pysyisivät yläkerrassa ja alakerta jäisi muuhun käyttöön.

Koska meillä on suuri keittiö, keskittyy arkinen elämä yleensä sinne. Keittiössä tehdään läksyt, pelataan, leikitään ja säilytetään myös leluja. Tai no, osaa leluista, ja aina välillä on pakko vaatia, että kertynyttä tavaramäärä kannetaan välillä yläkertaan. 🙂 Meillä siis keittiö, johon vieraidenkin kanssa useimmiten jämähdetään, on välillä automattojen, pikkuautojen ja isompien Legojen vallassa. Varsinaiseen lastenhuoneeseen jää näin ollen nukkuminen, lelu- ja vaatesäilytys, sekä jotkin leikit, kuten vaikka pienemmät Lego-jutut.

Näissä kuvissa, jotka blogista nappasin, on aika hyvin juuri sitä tunnelmaa, mitä lastenhuoneeseen haluan, mutta selailemalla kategoriaa lastenhuoneessa, huomaatte, että fiilis ei ole niin vallitseva, ja huone on oikeastaan vähän sellainen kaikkien tyylien sekamelska. Yksi itseäni eniten ärsyttänyt juttu (toki heti sähköjen puuttumisen jälkeen!) on lastenhuoneen pitkät verhot. Mustavalkoraidalliset kankaat kun eivät ole miellyttäneet silmääni oikeastaan tähän kotiin muutettuamme ollenkaan. Siitä huolimatta ne vain ovat jämähtäneet paikalleen.

Mutta, nyt kuulkaan iski tolkuton inspis! Verhoista on päästävä eroon ihan heti ensimmäisenä, ja koska tarjonta meidän hoodeilla ei ole parhaimmasta päästä, kaivoin esiin parin valkoisia, pitkiä ja paksuja, puuvillaverhoja, jotka hankittiin aikoinaan väliaikaiseen kotiimme. Ihan valkoinen (tai luonnonvalkoinen) ei just nyt napannut, mutta kaupasta kipaisin pari pakettia myyränharmaata tekstiiliväriä, ja nyt verhot kieppuvat pesukoneessa. Katsotaan, mitä tulee. Väriaine oli mulle ihan uutta merkkiä, joten jännitän nyt hiukan itsekin lopputulosta. Toisaalta, jos verho-ongelma on ratkaistu 15 eurolla, ei lainkaan paha!

Mutta sitten siihen muuhun sisustamiseen! Selailin Nougat -nettikaupan valikoimia, ja poimin joitakin juttuja, jotka ovat mieleeni. Eli asioita joilla voisin koittaa taikoa lastenhuoneeseen vähän enemmän sitä fiilistä, jota silmäni kaipaa.

Numero74 on tuotemerkki, jonka valikoimissa on tosi ihania puuvillatekstiilejä ja pieniä lastenhuoneen piristyksiä. Kaikki sellaisessa suloisen harmonisessa värimaailmassa. Ylimmässä kuvassa näkyykin tuo Klaaran viirinauha ja sängyllä lepäävä tähtityyny. Tähtityynyjä voisi olla enemmänkin, ja harmaa päiväpeitto hiukan myös himottaisi. Mustilla lelukoreilla voisi heittää vesilintua ja tilalle hommata Tellkiddon hauskoja paperisäkkejä. Keittiössäkin kun paperisäkit toimivat loistavasti lelujen säilytyksessä. Näissä kuvitus olisi vain vähän enemmän lasten maailmasta, ja pojallekin Batman-teema kelpaisi varmasti. Ikean värikkäät lastentaulut voisi vaihtaa johonkin vähän rauhallisempaan, ja Mrs Mighetto -printtejä olen himoinnut jo pitkään. Samoin tykkäilen noista Lovedales Studion Cat-printeistä. Ja, mikäli nyt olisi sitä pätäkkää laittaa lastenhuoneeseen ihan älyttömästi, hommaisin kattoon vielä tuon Paris au mois d´aout tekstiilivalaisimen. Mutta, tässä se on nyt valitettavasti vain siksi, että sain täydellisen ruudukon kollaasiini. 😉

Ja sitten ne kaikki isommat jutut, mitä kevyt sisustaminen tietysti vaatisi myös. Eli sähköt pitäisi vetää huoneeseen ensitilassa (nyt toimivat jatkojohdolla), ja sitten tietty listoittaa jne. Mutta seinien suhteen olen vähän alkanut pohtia eri vaihtoehtoja valkoisen rinnalla. Tapettia en oikein uskaltaisi huoneeseen edelleenkään laittaa, sillä Klaara varmaan tuhoaisi sen tosi nopeasti repimällä, mutta rakkauteni kalkkimaaleihin on saanut miettimään, olisiko elävä maalipinta ehkä myös lastenhuoneen pelastus. Toisaalta tykkään myös tuosta magneettitapetista ja pilkuista. Hhhmmm, tätä pitää tosiaan pohtia!

Nyt mä kuitenkin jatkan noiden verhojen odottelua. Lupaan raportoida lopputuloksesta! 🙂

Torstaita!