>Otsikosta huolimatta uuden vuoden vastaanotto sujui suuremmitta vahingoitta. Itse olin vain iloinen, kun sain, flunssaani vedoten, jäädä sisälle hoitelemaan siskoni kaksosvauvoja ilotulituksen ajaksi. Parin pamauksen jälkeen ulkoa kuitenkin kannettiin kaksi parkuvaa lasta sisään, ja papan raketit säästyivät. Lähinnä lapsille irtosi iloa vain suojalaseilla leikkimisesta, joten ihan vain kasvatuksellisessa mielessä olen tyytyväinen lopputulokseen.
Oma ”aikuinen nainen” -lookkini kesti uskottavana siihen asti, kunnes kipitin Alkon kassalle kahden viinipullon kera ja kaivelin ajokorttiani esiin todistaakseni täysi-ikäisyyteni. Ei siinä paljon vaatetus ja viskibasso auta kun pärstä on kuin 17-vuotiaalla. Sanomattakin selvää, että olen tyytyväinen myös tähän seikkaan!
Mitä tulee otsikkoon, pienen pieni tuhopoltto pyörii mielessäni, sillä meidän siivous ja tavarankarsintaprojekti on edennyt vaiheeseen, josta en löydä ulospääsyä. Lattiat ovat täynnä pussukoita, nyssyköitä ja laatikoita, joille kaikille on varmasti olemassa jossakin riittävä säilytystila, mutta ei meidän talossa. Jos tuo sama tavaramäärä pitäisi nyt tunkea takaisin kaappeihin, en usko että siitä tulisi yhtikäs mitään. Heittelin ilmoille jonkinlaisen vuokravaraston hankkimista, mutta koska eteen tulee (tässäkin asiassa) raha, joudun yksinkertaisesti käymään nuo pussukat, nyssykät ja laatikot läpi, kunnes kiertoon menevän tavaran määrä on suurempi kuin säilytettävän. Mutta, kun mistään en haluaisi luopua. Jokaisella tavaralla on jokin tarina, tunne- tai käyttöarvo, ja lisäksi uskon omaavani jonkinmoisen ylimääräisen hamstrauskromosomin. Mistä sitä tietää, mitä tarvitsee huomenna tai vuoden päästä. Homma olisi helpompi, jos kaikkea saisi aina ostaa tarpeen tullen uudestaan kaupasta, mutta minun omaisuuteni koostuu lähinnä mielettömistä kirppislöydöistä. Siitäkin huolimatta, että olen jättänyt kirpputorilla pyörimisen pois harrastusvalikoimistani. Vanhoja lastenvaatteita, leluja tai turvakaukaloa en pysty laittamaan kiertoon – vielä. ”Entä jos” on muodostunut yleisimmäksi puolustuksekseni.
Kaikkea tätä ahdistusta olen puraknut piparitalon hajoittamiseen. Jokin talo oli yksinkertaisesti tuhottava, ja vahingoista pienin taisi olla piparkakkutalon kohtalo. Kuvittelen ainakin.
Loput ahdistuksesta aion hoitaa illalla katsomalla digiboksille tallentuvan Hercule Poirot’n ja juomalla lasin punaviiniä, joka ehdottomasti muistuttaa ainakin alati nuoresta ulkonäöstäni. Lohduttavaa.
Ja toivon tosissani, ettei talomme syty palamaan, sillä tämän tekstin jälkeen vakuutusyhtiön kanssa saattaisi tulla pienen pieniä ongelmia.
