Heipsan tyypit!

Kun viimeksi kuvasin yläkerran aulaa, oli niin himputin pimeää keskellä päivääkin, että jouduin puhelimen fikkarilla näyttämään kameralle ohjausvaloa, jotta se jaksoi kohdistaa. Tänään asiat ovat toisin, ja tuolta talven ihmemaasta sinkoilee valoa sisään vähintään 100 kertaa enemmän kuin marraskuun puolivälissä. Hyvät naiset, olemme matkalla kohti kevättä!!!
Myöskin kuusentaimi on saanut vaihtua helmililjoihin, mutta muuten yläkerran aula onkin ihan yhtä vuodenaikaneutraali kuin ennenkin. Mutta näin se toimii, eikä turhaan hypi silmille! 🙂

Olen tässä viime päivinä käynyt pääni sisällä jonkinlaista kevätharppausta. Pohtinut niittysiemensekoituksia, ja ihan käynyt läpi sen, mitä ensi kevään ja kesän aikana pitäisi saada tehtyä, ja mihin ehkä olisi vielä oikeasti resurssejakin. Huomaan, että olen talvisin ladannut itselleni (ja puolisolleni) sen verran suuren kesätyömäärän, että viimeistään heinäkuussa kasvoille iskee sula mahdottomuuden aikapula. Tunteja ja käsiä kun on ihan ympäri vuoden rajallisesti, vaikka talven aikana usein tuntuukin, että kun vain olisi kesä, niin kaikki kyllä onnistuisi. Jos siis ennen olen ollut hieman liian optimistinen puutarhakauden suhteen, en ajatellut nytkään heittäytyä pessimistiksi. Realistiksi vain! Olkoonkin, että se on jotakin itsesuojelua pettymysten varalle. Nämä ajatukset päässäni torjuin tänäänkin muutaman houkuttelevan siemenihanuuden, ja päätin ensin miettiä ja tehdä vähän listaa, että mitä lopulta kannattaa kylvää ja mitä ei.

Meillä on tänään muuten kihlajaispäivä! 11. laatuaan, minkä laskimme tuossa juuri ja totesimme, että pyöreät kympit taisi jäädä vuosi sitten juhlimatta. Ainakaan kumpikaan ei muistanut, että viime vuonna olisimme tehneet jotakin erityistä. Kenties se täysi kymppi vain jäi noteeraamatta, kuten moni muukin asia pienten lasten vanhemmilla. Mutta näköjään pärjäsimme taas vuoden eteenpäin siitäkin huolimatta. 😀

Nyt pötyä pöytään, ja sitten imuri laulamaan. On se hyvä, että huomataan tänä vuonna juhlia edellisenkin edestä! 😀

Kivaa keskiviikkoa!

Tallenna

Tiedättekö sen tunteen, kun uusia seinäpintoja ikään kuin haluaa viimeiseen asti suojella ja pidemmän päälle huomaa, että taulut ovat jääneet vallan ripustamatta? No, meillä on ollut havaittavissa tätä ongelmaa jo pidemmän aikaa, vaikka joka kerta kun saan jotakin ripustettua seinään, totean mielessäni, että miksi ihmeessä vitkuttelin tämänkin kanssa. On nimittäin huomattavasti tasapainoisempaa, että sisustus ei ole ainoastaan lattianrajasta metrin korkeuteen, vaan että myös seinäpinnoissa on jotakin mikä kiinnittää katseen. Tänään vähän sisustusjuttuja kaupallisessa yhteistyössä Desenion kanssa.

Meillä on sisustuksen kanssa päästy siihen pisteeseen, että koti muuttuu jatkuvasti yhä vähemmän ja vähemmän. Koen, että tämä johtunee lähinnä siitä yksinkertaisesta asiasta, että viihdymme (tai ainakin minä, aka sisustaja, viihdyn) tässä nykyisessä tunnelmassa, eikä sen muuttamiseen ole koettu tarvetta. Luonnollinen väriskaala miellyttää silmää kesät talvet ja tuntuu rauhoittavalta. Ihan niin kuin omassa kodissa kai kuuluisikin, minä viihdyn täällä ja juuri tämän näköisessä ympäristössä. Pidän myös tietynlaisesta rosoisuudesta ja siitä, että tavaroilla on tarina. Niissä pitää kuitenkin olla myös se jokin juju, joka herättää kiinnostuksen. Esimerkiksi harmaa seinä muuttuu huomattavasti kiinnostavammaksi kun se on tavallisen remonttimaalin sijaan maalattu kalkkimaalilla ja harmaa pinta ”elää”. Mitä taasen tulee tauluihin, haluan, että ne enemmänkin sulautuvat sisustukseen kuin hyppäävät aggressiivisesti silmille. Silti haluan lepuuttaa silmiäni yksityiskohdissa ja kuvissa, jotka koen miellyttäviksi, mutta myös mielenkiintoisiksi.
Vähän samoin kuin valkoiset listat kehystävät harmaita seiniä, pidän siitä, että valkoiset ”kehykset” ympäröivät seinällä olevia kuvia. Toisinto ikään kuin rauhoittaa, vaikka jonkun toisen mielestä tämä voi tuntua tylsältä. Toisaalta myös erilaiset ja erityylisetkin kuvat, joissa kuitenkin kaikissa on  sama valkoinen ”kehyskartonki”, nivoutuvat paremmin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
Samalla olen viime vuosien aikana alkanut pitämään erilaisista tavoista ripustaa kuvia seinälle. Siis että perinteiset kehykset voi myös korvata jollakin mielenkiintoisella tekniikalla. Meillä on aikaisemmin ollut noita klipsejä, joihin kuvia on laitettu roikkumaan, mutta nyt ihastuin kovasti Desenion julistelistoihin. Kuva laitetaan magneeteilla toimivien puulistojen väliin sekä ylä, että alapäästään, ja pakkauksessa tulevasta nauhasta solmitaan yksinkertainen ripustuslenkki toisessa rivassa valmiina oleviin koukkuihin. Valitsin itse valkoiset listat, koska ne sopivat tähän jalkalistateemaani, ja pakkauksen kolmesta naruvärivaihtoehdosta (valkoinen musta ja luonnonväri) valitsin luonnonvärisen nauhan. Tällöin mustavalkoinenkin kuva sulautuu muuten pehmeään ja luonnonväriseen sisustukseen kuin itsestään.

Julisteissa, tauluissa ja julistetauluissa on valinnanvaraa aiheiden suhteen loputtomiin. Itse pidän erilaisista luontoaiheista ja kasveista, mustavalkoisista kuvista tai muuten hillitystä värimaailmasta. Ja tietenkin ihmisistä! Ihmiskeho ja kasvot nimittäin ovat asioita, jotka kiinnittävät huomion hyvinkin herkästi. Toki nytkin katsellessani tuota Desenion valikoimaa, jämähdin tuijottamaan moniakin upeita kuvia. Kaikkia ei kuitenkaan kauneudestaan huolimatta ylitä sitä oman kodin kynnystä, ja sitten taas mielen jäi kummittelemaan muutama, jolle tietäisin tulevaisuudessa hyvänkin paikan. Sanoisin, että tässäkin kohtaa sisustan juurikin fiilispohjalla.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Hejsan ja uutta viikkoa! Maanantai on jo melkein lusittu, joten voisi sanoa, että ollaan taas voiton puolella. Tiistaista viikko soljuu aina vaivattomammin eteenpäin.

Mutta en ryhtynyt kirjoittamaan viikonpäivistä, vaan ihan kuulkaas näistä sisustus- ja kotijutuista. Tarkemmin sanottuna meidän keittiön olkkarista, eli tuosta keittiön oleskelupäädystä, kuten siitä kai pitäisi puhua.
Nyt kun molempien lasten synttärit on juhlittu ja joulukin siinä välissä, palaan taas siihen samaan ajatukseen, ettei meillä varmaan varsinaista olohuonetta edes tarvittaisi. Nimittäin aina kun on vieraita, kaikki ovat kuitenkin keittiössä. Itse asiassa, eniten minä itsekin kotona kulutan tuota keittiön sohvaa. Kuvia valmistelen työhuoneessa työpöydän ääressä, mutta tähän minä sitten tulen naputtelemaan tekstiä läppärin kanssa. Jalat pöydällä on yksi paha tapani, enkä siksi oikein voi siitä muillekaan motkottaa.
Meille on kehkeytynyt sellainen selkeä jako, että sohva on minun paikkani, ja mies loikoilee divaanissa. Varsin miehekkään kuuloista, eikö vain!? Joskus pari vuotta sitten mietin, pitäisikö keittiöön hommata telkkari, mutta eipä sillekään tarpeelle enää oikein ole perusteita. Tässä me ne pienet hetket saadaan kyllä kulumaan ilman töllötintäkin. Olohuoneen telkkari on useammin pleikkarin jatkeena tai siellä pyörii lastenohjelmat. Me kun ei oikeastaan katsota TV:tä, vaan enemmänkin täsmäkatsellaan noita suoratoistopalveluja silloin kun siihen aikaa liikenee. Yleensä oleskelemme miehen kanssa olohuoneessa iltaisin sen yhden tai kahden jakson verran hyvän sarjan parissa, mutta koska ihan joka päivä ei tehdä sitäkään, voi olla päiviä, ettei me käytetä olohuonetta ollenkaan. Tähän keittiön löhöpaikkaamme taasen kaakerramme aina ruokailun jälkeen kahvittelemaan kuin mikäkin vanha aviopari konsanaan. Arkipäivänä tässä ladataan se pieni hetki voimaa ruokailun jälkeen, että jaksaa taas lähteä harrastuskierrokselle. Toisin sanoen, me juomme kahvit sillä välin, kun lapset laittavat itsensä lähtökuntoon.

Silloin aikanaan kun tänne muutettiin, en osannut kuvitellakaan, miten tärkeäksi suuri keittiö muodostuisi. Siitä tuli kodin sydän, paikka jossa kaikki tapahtuu – ja paikka jossa me kaikki yleensä ollaan. Tässä minä nytkin kirjoitan kissa kainalossani, kuten niin monena muunakin päivänä. Ja ihan ensimmäiseksi minä aamuisinkin keitän itselleni saavillisen kahvia, ja tulen tähän vakkaripaikkaani istumaan. Selaan puhelimesta postit ja viestit, katson somet ja julkaisen mahdolliset kommentit. Tässä samaisella sohvalla loikoilen usein myös kirjani kanssa (siitäkin huolimatta, että olohuoneessa olisi tarjolla pidempiä sohvia), ja tähän keittiön olkkariin suunnistavat meille tulevat vieraatkin automaattisesti.

Jos siis jotakin, niin ehkä tämä osa kotia on se, jonka sisustukseen ja kalustamiseen on joskus ihan syytäkin vähän sijoittaa. Toistaiseksi olen tyytyväinen ihan näin, vaikkakin pöytä on siinä hilkulla, että onko se liian suuri vai ei. Mutta nyt siihen ainakin mahtuu kaikkea kivaa esille, ja silti ne villasukkiin kiedotut jalat ja kahvimuki. Näköjään myös yksi pari vähän pienempiä villasukkia, satukirja, hiuslenkki, käytetty Frozen-laastari, kuulokkeet ja pari piirustusta. Mattoon on tosin kulunut miltei reikä jalkojeni kohdalle, eli ei ne jalat ihan aina siellä pöydälläkään ole. Ja kenties joskus tässä sohvassakin on kokoiseni painauma, jota ei enää tyynyjä pöyhimällä saa korjattua.  Mutta noin ylipäätään nuo kaikki kertovat kai ainoastaan siitä, että minulla on lempipaikkani ja minusta on varsin mukavaa, että se lempipaikkani on juurikin tässä. Kotona ja kodin sydämessä.

Kaikkea hyvää viikkoonne! ♡

Tallenna

Tallenna

Tallenna