Heipsutirallaa! Selkeästi mennyt iltapainotteiseksi tämä postaaminen (jonkinlaisena kesän lieveilmiönä?), mutta väljäkös tuolla. Tänään tosin yritin jo iltapäivällä tehdä postausta, mutta tekniikka oli kanssani eri mieltä ja tässä sitä taas ollaan!
Onneksi kuolanpionit olivat vielä sen verran tuoreilla kukilla, ettei eilisen kaatosade saanut niitä täysin hakattua. Perjantain kunniaksi napsin muutaman kukan myös maljakkoon, vaikka eivätpä nuo sisällä kovinkaan pitkäikäisiä ole. Käytiin tuossa lasten kanssa juuri vanhemmillani, ja kaivoinpa sieltäkin pahvilaatikollisen taimia altaantäyttöprojektiini. Suurin osa muuten perennoja, joita aikoinaan edellisen kotimme pihasta siirrettiin vanhemmilleni. Siellä ne ovat äidin ja isän puutarhassa saaneet rauhassa kasvaa muutaman vuoden, ja ovat nyt suuria ja terhakoita jaettavaksi. Jollakin tavalla siis ympyrä sulkeutuu myös noiden perennojen osalta.
Olipas hauska lukea myös teidän ajatuksianne tuosta eilisestä aiheesta. Lapsena sitä tosiaan näki kesän kesänä, sen enempää säitä tai sateita tuijottamatta. Tästä havainnostani ammentaen käyn myös viikonlopun urakkani, eli vaatehuoneen järjestelyn kimppuun. Kesämekot ja shortsit esiin, sillä nyt jos koskaan niitä kuuluu käyttää. Vaikka sitten paksujen neuleiden kaverina, kuten tänään farkkushortsit yhdistettynä valkoiseen puuvillaneuleeseen. Vaikka aamupäivällä pitikin sulloutua ulkoilupukuun, niin iltapäivästä näin pärjäsi jo oikein hyvin! Pitää siis ihan joka tavalla keskittyä vuodenajan parhaisiin puoliin ja tehdä pesäero vuoden kylmempään osaan.
Olen luvannut lapsille, että tänään voidaan valvoa pikkuisen pidempään (olen vähän natsi näissä nukkumaanmenoajoissa, kun en itsekään valvo myöhään), ja käytiinkin hakemassa kaupasta hiukan herkkujakin illan ratoksi. Alkuperäinen ideani oli käydä vaatehuoneen kimppuun kun lapset katsovat leffaa, mutta taidan sujahtaa joukkoon ja nautiskella itsekin kesäillan rentoudesta. Ehtiihän sen vaatehuoneen sitten vaikka huomenna, eikös! 🙂
Kuinka tyytyväinen olenkaan, että tajusin eilen elää hetkessä ja nauttia kesästä. Varsinkin, kun se hetkeen tarttuminen ei aina ole niitä vahvimpia taitojani! Sään vaihtumine helteisestä sateiseksi kuljetti ajatukset väkisinkin sinne lapsuuden kesiin. Nehän olivat niitä, jolloin aina paistoi aurinko. Aina oli hyvä sää, ja kesät olivat ”kunnollisia”. Muistan kyllä sateen mökillä, mutta vaikka kuinka pinnistän, en tahdo muistaa sateisia kesälomapäiviä kotona tai päiviä, jolloin oli kylmä. Niitä hetkiä kun värjöteltiin sisällä ja manattiin vesisadetta. Ei, niitä en pysty muistamaan!
Mutta oliko se elämä tosiaan niin auvoista silloin lapsuudessakaan. Paistoiko kesällä aina aurinko, tai oliko aina lämmin? Totta kai tässä nyt on ollut kylmää kevättä ja lämmintä talvea, mutta pointtini on se, että oliko se sää kuitenkaan lapsuuden kesinäkään niin satumaisen kesäistä jatkuvasti. Veikkaan nimittäin että ei!
Aika kultaa muistoja, mutta luulen, että lapsuuden kesämuistoihin vaikuttaa enemmänkin se lapsuudenaikainen suhtautuminen niinkin vähäpätöiseen asiaan, kuin säähän. Lapsena nimittäin osattiin elää hetkessä!
Lapsuudessa ei tuijotettu säätiedotusta tai päivitetty puhelimen sääappia joka välissä. Vilkaisu ulos riitti, ja jos tuli kylmä, sisältä haettiin lisää vaatetta, kun taas toisena hetkenä pitkähihaiset ripustettiin puunoksalle. Ei me lapset suunniteltu elämää sääennusteiden mukaan, vaan mentiin päivä ja sadekuuron väli kerrallaan. Ja mitä sitten jos vähän kastuttiin – eihän me sokerista oltu!
Nyt kun tarkastelen säätiedotusta, voivottelen väkisinkin seuraavan viikon ennustetta. Voivottelen sitä jopa ääneen lapsilleni, ja löydän itseni miltei kertomasta kuinka kesätkin olivat sentään ennen kesiä. Mutta ilmastoakin enemmän olen muuttunut itse. Olen tullut aikuiseksi, joka suunnittelee ja aikatauluttaa. Erilaisia muuttujia laskevaksi tylsäksi ihmiseksi, ja kadottanut sen sisäisen kesänlapsen, joka vähät välitti, vaikka sade välillä piiskasikin ihon punaiseksi. Mikä pahinta, tartutan omaa ajattelutapaani myös lapsiini!
Mutta onpa maailma muuttunut myös mukanani! Jos omassa lapsuudessa sisällä oleminen oli tylsää ja tekemistä keksittiin vain ulkona, tarjoaa nykyaika lapsille kaikenlaista virikettä ja puuhaa sisätiloihin. On kanavapaketit, suoratoistopalvelut, pelit ja vehkeet! On kaikkea millä sadepäivä sisätiloissa saadaan kulumaan jouhevasti. Ja samaan aikaan nykylapsilla on ulkovaatteet, joilla pärjäisi kastumatta vaikka järvessä, saati sitten kesäsateessa leikkiessä!
Katse kiinnittyi tänään harmaaseen. Sadepäivän sämpylätaikina on kohoamassa, ja päivään on mahtunut niin peliä leikkiä kuin askarteluakin. Ja kyllä, kaikkea tätä sisätiloissa! Poika uhmaa kuitenkin parhaillaan sadetta jalkapallokentällä, ja päätinpä itsekin tehdä iltalenkkikin säästä huolimatta. Ja lupaanpa itselleni myös sen, että tänä kesänä opettelen taas pitämään kesäsateesta. Tai jos en pitämään, niin ainakin opettelen olemaan välittämättä siitä. Poistun mukavuusalueeltani ja etsin sen kesänlapsen jostakin sisältäni. Opettelen hyppimään vesilätäköissä ja tanssimaan sateessa. Opettelen elämään hetkessä!
Hei ihanat! Tänään vähän juttua ystävyydestä ja ystävällisuudestä!
Äitiys on toki muuttanut ajatus- ja arvomaailmaa paljon, mutta sitä, miten tärkeä asia ystävyydestä onkaan tullut viimeisten vuosien aikana, en ennakolta osannut edes aavistaa. Vaikka ystävät ja ystävyys ovat hurjan tärkeitä meille aikuisille, pelko oman lapsen yksinäisyydestä tai syrjään jäämisestä on aivan valtava. Lapsuusaikaiset kokemukset ystävyydestä kun ovat niitä, jotka vahvistavat itsetuntoa ja joukkoon kuulumisen tunnetta vielä vahvasti aikuisenakin. Hasbron My Little Ponyt julistavat ystävyyden päivää jokaiselle päivälle, ja tämän kaupallisen yhteistyön myötä sukelletaankin yhden maailman tärkeimmän asian syövereihin. Ystävyys kun on paitsi niitä äärimmäisen tärkeitä kaverisuhteita, myös ystävyyttä omaa itseä, luontoa ja eläimiä kohtaan.
Sanotaan, että leikki on lapsen työtä, ja allekirjoitan väittämän täysin. Leikki opettaa lapselle paitsi mielikuvitusta ja sanallista ilmaisua, myöskin niitä tärkeitä ihmissuhdetaitoja. Leikkiessä opetellaan jakamaan, odottamaan omaa vuoroa, huomioimaan toinen ja tekemään myös kompromisseja. On ihana seurata kuinka neljävuotiaan leikkimaailma kuin itsestään elää tilanteista ja seurasta riippuen. Poikaseurassa leikit ovat selkeästi erilaisia kuin tyttökaverin kanssa, ja isommalla porukalla vauhti ja pelaaminen astuvat kuvioihin. Isompia lapsia seuraamalla ja matkimalla oppii uusia taitoja ja temppuja. Leikin varjolla lapsi oppii myös sen hyvin tärkeän seikan, ettei ystävyys ole vain niiden omien lempileikkien leikkimistä, vaan joskus pitää soveltaa leikki kahden erilaisen ihmisen toiveita vastaamaan.
Meille on onni ja siunaus, että naapurista löytyy kaksi poikaa, joista on molemmille lapsille leikkiseuraa. Isompien pelaillessa ja harrastaessa myös pienemälle on kaveri. Olen silti hurjan onnellinen, että kotona myös me vanhemmat voimme olla lapselle niitä ystäviä. ”Äiti, tehdäänkö yhdessä tyttöjen juttuja?” sulattaa sydämeni, ja kaikista ennakkopeloistani huolimatta osaan kuin osaankin uppoutua myös näiden leikkien lumoon. Hirmuisen tärkeää on sekin, että isä taipuu joskus lattialle poneja kampaamaan, puhumattakaan sisarusten välisestä ystävyydestä.
Ystävyys omaan lapseen ei tietenkään tarkoita vanhemmuuden roolista poistumista. Uskon nimittäin, että rakkaudelle ja rajoillekin voi löytää tasapainon. Me aikuiset luomme säännöt, mutta selittämällä lapselle myöskin niitä syitä pelkän kieltämisen sijaan vahvistamme lapsen uskoa siitä, ettemme me kiellä asioita vain huviksemme. Samaan tapaan yritän äitinä kuulla myöskin sen lapsen perustelun asioille, tai ainakin lukea sen sieltä jostakin rivien välistä. Arki-iltana ei välttämättä tarvita tyllihametta, mutta joskus se voi ollakin lapselle hurjan tärkeä minäkuvan määrittäjä poikaporukassa vietetyn päivän jälkeen.
Nykypäivänä raastaa sydämestä joka kerta kun lukee tarinan lapsesta, joka joutuu sinnittelemään elämässään ilman ystäviä. Ei sillä, että asia olisi vain nykypäivän vitsaus, vaan ihan siksi, että asia on nyt onneksi nostettu myös tapetille. Kuinka voikin olla niin, että maailman yhä kehittyessä ihminen unohtaakin ne kaikkein arvokkaimmat ja tärkeimmät osat elämästä. Ystävällisyyden, anteliaisuuden ja iloisuuden kun kuvittelisi olevan niin vanhoja perusarvoja. Voisi jopa luulla, että ne olisivat juurtuneet jonnekin ihmisyyden vankkoihin perusteisiin. Karu fakta on kuitenkin se, että niin kauan kuin me aikuiset viljelemme ilkeyksiä ja loukkauksia ympärillemme, tulee maailmassa olemaan lapsia vailla ystäviä. Parempaan huomiseen kun voimme vaikuttaa vain omalla esimerkillämme – ystävyyden ja ystävällisyyden mallin antamisella. Sitä millaisen maailman me aikuiset haluamme lapsillemme jättää, tulee todellakin jokaisen omalla kohdallaan miettiä. Ystävyys on perusoikeus, josta yhdenkään lapsen ei tulisi jäädä paitsi!
Yhtä paljon, kuin toivon lasteni välisen ystävyyden olevan kantava voima vielä aikuisenakin, toivon todella, että myös äitinä voin olla ystävä lapsilleni elämän eri vaiheissa. Olkoon se nyt leikkiä ja lohduttavaa syliä, mutta toivottavasti myös tulevaisuudessa olkapäätä johon uskaltaa itkeä kaiken senkin, mitä ei ehkä missään muualla uskalla sisältään paljastaa.
My Little Ponyt olivat jo aikoinaan minun ja siskoni leikkikavereita, mutta niiden suosio ei ole vuosien saatossa ainakaan heikentynyt. Ja ovatpa ponit kokeneet myös melkoisen muodonmuutoksen. Itseasiassa nyt myytävät ponit ovat jo neljättä sukupolvea, mikä tarkoittaa sitä, että vuoden 1983 ilmestymisensä jälkeen Hasbron My little Ponyt ovat muuttaneet ulkonäköään jo neljästi. Meillä leikeissä on yhä oma vanha ponini, joka pyörittää häntäänsä kaulan kukkanappia kääntämällä, vaikkakin mekanismi ponista on jo hajonnut.
Luulen, että Netflixistä löytyvä My Little Pony -sarja (Ystävyyden taika) oli se, mikä meillä todella hullaannutti ponileikkeihin. Hyvän lastenohjelman tapaan se on yhtä aikaa hauska ja mukaansa tempaava, mutta samalla opettavainen. Ponimania oli selkeästi esillä myös tammikuun syntymäpäivillä, ja 4-vuotiaan ponikakku olikin kahvipöydän ehdoton kaunistus.
Ehkä kuitenkin paras muisto noihin syntymäpäiväjuhliin, tai ylipäätään My Little Ponyihin liittyen, on se, kun esikoinen pyysi päästä kauppaan, ja totesi parkkipaikalla menevänsä ostoksille yksin. Hetken epäröin kun shoppailuun tottumaton poika pujahti myymälän ovista kukkaronsa kanssa, mutta onnenkyyneleethän siitä vierähtivät, kun kaupasta asteli isoveli, joka oli omilla rahoillaan käynyt ostamassa pikkusiskolleen uuden My Little Ponyn. Tapahtuma, joka on talletettu syvälle äidin sydämeen, ja poni, jolla on aivan erityinen arvo tyttärelleni. ♡
Surffailin itse tuolla My Little Pony -sivustolla ja katselin, olisiko siellä jotain hauskoja puuhia sadepäivien varalle. Ja löytyihän sieltä hauska Ystävyyden päivä -sivu, jolla poneihin on rinnastettu jokin ystävällinen luonteenpiirre. Fluttershy esimerkiksi edustaa lempeyttä, Applejack on rehellinen, Rainbow Dash uskollinen sekä luotettava jne. Lisäksi jokaisen ponin alta löytyy vinkkejä, miten kutakin ystävyyden osa-aluetta voi harjoittaa, tai käydä lapsen kanssa läpi. Rarityn anteliaisuuden alle on esimerkiksi listattu rahan laittaminen lippaaseen, mutta myös kodittomuuden käsitteleminen lapsen kanssa.
Kesä on hyvää aikaa ystävyydelle, mutta myös loistava mahdollisuus opetella ystävyyttä ja ystävällisyyttä. Jatkuvasti tietenkin toivoen, että koulujen ja päivähoitojen taas jatkuessa, jokaisella lapsella olisi ystäviä ympärillään, eikä kukaan jäisi yksin. Me aikuiset toimimme suunnannäyttäjinä siinä, miten muut otetaan huomioon, mutta samalla opetamme lapsillemme myös tärkeän taidon olla ystäviä itselleen! ♡
