Terveisiä Köyliönjärven jääradalta! Punattiin tänään poskia huimaavan kauniissa talvisäässä, eikä suinkaan oltu ainoita, moni muukin oli lähtenyt ulkoilemaan kelkkaillen ja luistellen.

Jäärata on loistava esimerkki siitä, miten ihmisiä aktivoidaan ulkoilemaan ja liikkumaan luonnossa. Sen kun menet ja pukeudut keliin sopivasti. Potkukelkkoja saa lainata ja halukas ottaa mukaan retkiluistimet tai tavalliset luistimet. Hiihtoladutkin kulkevat jäärataa mukaillen. Kiitos pienen kunnan, sen kyläyhdistysten, mukaan lähteneiden yritysten ja lukuisten talkoolaisten, Köyliönjärvi liikuttaa ihmisiä läheltä ja kaukaa.

Me kierrettiin koko lenkki, ja vähän päälle, kun palattiin vielä lopuksi kivalle nuotiopaikalle makkaranpaistoon. Välillä lapset istuivat kelkan kyydissä, ja välillä me aikuiset saimme nauttia vauhdin hurmasta. Parasta kuitenkin se, ettei ole kiire, vaan välillä voi ihan vain pysähtyä maisemia ihailemaan.

Tuntuu olevan harvassa nämä koko perheen yhteiset päivät meidän perheessä, mutta tänään nautitaan sitten muidenkin päivien edestä. Nyt hyvää ruokaa ja rehellistä löhöilyä.

Leppoisaa sunnuntaita!

 

Pahoittelut, tänään vain puhelinkuvia. Lisää tietoa jääradasta löydät esimerkiksi täältä.

Lauantaita muruset!

Kuten ehkä olette huomanneet, nautin suuresti siitä, että saan välillä kuvien kautta kertoa teille sellaista maaseudun ilosanomaa: Puna-apilaa kasvavia tienpientareita, keltaisena loistavia rypsipeltoja, kypsää viljaa sekä lehmät ja lampaat laitumillaan. Nämä ja monet muutkin kliseet ovat näkyneet blogini kuvissa vuosien varrella. Mutta tiedättekö, on täällä ”meillä päin” myös paljon sellaista, josta en oikeastaan tiedä paljoakaan – saati yhtään mitään! Siitäkin huolimatta, että olen asunut kohta viisi ja puoli vuotta kalkkunan kasvattamon naapurissa, en ole koskaan käynyt kanalassa. Tai en ollut koskaan käynyt kanalassa. Nyt on nimittäin sekin asia korjattu!

Kanalat ja sikalat ovat paikkoja, joihin ei voi noin vain saapastella sisään, vaikka sattuisi olemaan kuinka uteliasta sorttia, mutta kun minä ja kamerani saimme kutsun paikalliseen broilerkanalaan, tartuin tarjoukseen oitis. Varsinkin kun kuvauksen kohteena oli kuoriutuvat untuvikot.

Jos nuo kuoriutuvat untuvikot olivat uutta minullekin, melko uusi asia tämä on myös broilertilallisille. Yleinen tapa kun on, että untuvikot kuljetetaan tilalle ja kasvattaja näkee vasta pörheän keltaiset kananpojat. Minä itse tosin vielä paikalle mennessänikin kuvittelin näkeväni jotakin tipuemojin kaltaista (tiedättehän sen keltaisen tipun, joka kurkkaa munankuoresta?), mutta usean tunnin kuoritumisen jälkeen ulos ponnistaakin jotakin ihan odottamatonta. Tosin aika nopeasti untuvikot saavat pöyhkeän muotonsa kuivan turpeen päällä. Kanalan +35°C auttaa myös osaltaan asiassa.

Edelleen suurin osa Suomen broilertilojen kananpojista tulee hautomoilta kasvattamoon. Tämän uuden tavan tarkoitus on vähentää eläimelle kuljetuksesta ja muutosta aiheutuvaa stressiä sekä lisätä siten untuvikkojen hyvinvointia. Samalla lisätään tietenkin myös kananpoikien terveyttä. Kasvattamossa kuoriutuneet kananpojat pääsevät suoraan kanalaansa ja voivat tepsutella heti syömään ja juomaan. Kieltämättä keksintö kuulostaa hienolta, ja näin täysin untuvikkona aiheessa, pidän sitä myös askeleena eettisempään suuntaan.

Käydessäni suurin osa munista oli yhä ehjiä, vaikkakin tarkemmin katsottuna useammassa näkyi jonkinlainen särö. Minulle kerrottiin, että munasta kuoriutuu uusi kananpoika noin neljän tunnin kuluttua ensimmäisestä säröstä. Kanalan piipitys oli sekin asia, joka käänsi kyselyvaihteeni päälle. Piipitystä kuuluu tosiaankin jo munien sisältä, ei vain jo kuoriutuneista poikasista.

Jälleen kerran valtavan hieno ja opettavainen kokemus. Ajoi jopa perunajauhotehdasvierailun edelle!

 Hei ihanat ja uutta viikkoa!
Täällä on arki palannut kuvioihin ja nenät on niistelty siihen kuntoon, että päästään taas jatkamaan siitä, mihin flunssa meidät jätti (kopkop, ettei nyt enempää tulisi mitään pöpöjä). Viikonloppuna juhlittiin nyt myös lopulta ne kauan odotetut ystävänpäiväjuhlat, ja puolen vuoden suunnittelun, valmistelun ja odotuksen jälkeen olo on tällä hetkellä melko tyhjä. Tosin meidän työhuone ei ole edelleenkään tyhjä, sillä nyt pitäisi saada nuo kaikki juhlatavarat arkistoitua omille paikoilleen, jotta tuo meille tullessa ensimmäinen huone saataisiin palautettua varsinaiseen käyttöönsä.
Jalat ovat vieläkin arat viikonlopun tanssimisesta, mutta sen sijaan olo kevyt ja iloinen. En muista, koska olisin viimeksi valvonut aamu neljään, sitä kun ei minulle tapahdu ihan joka vuosi. Nyt olin kuitenkin asennoitunut valmiiksi siihen, että juhlapaikalla ollaan viimeiseen asti, ja katsotaan, että ovi menee lukkoon ja kynttilät on sammutettu. Lopulta se neljä tulikin ihan älyttömän nopeasti!
Kolme päivää poissa blogista tuntuu muuten ikuisuudelta! Mutta välillä tekee ihan hyvää elellä sitä elämää täällä reaalimaailmassa ja ottaa vähän etäisyyttä tähän puoleen. Nimittäin samoin, kuin juhla piristää arkea, myös pieni tauko ja loma piristävät blogi-intoa.

Viime päivinä iloa on tuottanut monikin asia, mutta tässä listaus nyt muutamasta esimerkistä:

Ystävät! Yhdessä koetut ilot, mutta myös jaetut surut ja huolet, ovat niitä mitkä pitävät meidät jokaisen pinnalla. Viikonloppuna sain aimo annoksen energiaa sielunsiskolta ja supernaisilta!

Perhe! Pienet halaukseen puristavat kädet, lämmin ja turvallinen kainalo, sekä tietenkin omat vanhemmat, mummu ja pappa, jotka viettävät aikaa lastenlastensa kanssa, jotta me päästään välillä tuulettamaan niiden ystävien seurassa.

Rauhoittunut olkapää! Pari yötä tassutelin jalkeilla tuossa loppuviikosta, kun olkapääsärky raastoi hermoja ja oli tehdä hulluksi. Nyt kuitenkin pahin on taas ohi, ja koko keho pääsee rentoutumaan – päästä puhumattakaan.

BBQ Chicken Pizza! Mies pyöräytti eilen pitsan, joka poikkesi meidän pitsaperinteestä ihan valtavasti. Tämä veto kannatti, sillä lopputulos oli aivan mahtava! Tehdään toistekin!

X Company! Ihan huikea tv-sarja, jota voisin tuijottaa, vaikka päivän (tai kaksikin) putkeen. 1940-luvun alun Ranskaan sijoittuva jännityssarja, jossa nuoret agentit koulutetaan Kanadan Ontariossa ja lähetetään keskelle miehitettyä Ranskaa. Natsihallinto, vastarintaliike ja inhimillisyys. Tämä sarja on omalla tavallaan niin puhutteleva, ja ajatuksia herättävä. Suosittelen ehdottomasti katsomaan, jos yhtään kiinnostaa. Löytyy Viaplaysta.

Flavia de Luce äänikirjoina! Vaikka Alan Bradleyn kirjat on pitänyt ahmia (mieluiten ihan tuoreeltaan) perinteisessä muodossa, näitä on ollut ilo kuunnella viime päivinä aina kun siihen on irronnut mahdollisuus. Flavialla on taipumusta laskea verenpainettani, mutta nostattaa myös hymyä huulilleni. Myrkynkeittäjä minun makuuni!

Tulevina päivinä ajattelin iloita ainakin hernekeitosta ja laskiaispullista. Siis näiden jo mainittujen jatkoksi. 🙂

Ihanaa uutta viikkoa!

(Kuvamateriaali tänään vähän suppeaa, mutta sallittakoon se näin maanantaina! Mekko löytyi muuten täältä.)