Kas päivää taasen!

Ikkunoiden pesussa, tai oikeammin ikkunoiden pesun suunnittelussa, on se pieni vika, että likaisuus ottaa aivoon, kun aurinko paistaa suoraan lasiin, mutta ongelma ei oikeastaan ylitä ärsytyskynnystä kun aurinko kiertää kulman taakse, ja lasit olisivat otollisessa tilassa pesua ajatellen. Homma menee niin, että keittiön valoaukot huutavat pesua aamupäivällä, mutta iltapäivällä kun työhön auringon puolesta voisi ryhtyä, mua ei kiinnosta tai häiritse niiden sotkuisuus ollenkaan. 🙂

Tämänkaltainen mielestä siirtäminen ja asioiden lykkäys on vaivannut mua jo jonkin aikaa. Mulla on nimittäin ollut puolisen vuotta äitini nahkasaapikkaat vaatehuoneessa, koska lupasin toimittaa ne suutarille. Jep, puoli vuotta! Samalla olin ajatellut viedä yhdet omat, käyttämättä jääneet nilkkurit, suutarin paranneltaviksi, koska pohjat ovat silkinsileät, ja kivasta ulkonäöstään huolimatta, kengät ovat mahdottomat käyttää.

Mutta hei, asia kerrallaan! Tänään nimittäin poikkesin suutarin luona (nappasi aikaani viisi minuuttia), ja viikon päästä pitäisi olla kaksi kenkäparia valmiina noudettavaksi. Tosin ei kauheasti lohduta ajatella, että tällä taktiikalla saan ne samperin ikkunat puhtaiksi ensi keväänä! 🙂

Viimeisen puolen vuoden aikana olen toki ehtinyt hautomaan paljon muitakin asioita, kuin äidin nahkasaappaita. Moni juttu liittyy ihmissuhteisiin, terveyteen ja muihin henkilökohtaisen elämän osa-alueisiin, joita meille ihan jokaiselle tipahtelee pyytämättä ja yllättäin, mutta yksi niistä on kuitenkin blogi. Kuten varmaan olette huomanneet, tässä samassa ajassa moni kiva blogi on sulkenut ovensa, toiset avanneet ovensa uudelleen ja toiset sitten vain jääneet elämään hiljaiseloa. Joskus aikoinaan väitettiin, että blogin elinkaari mahtuu kolmeen vuoteen, mutta mielestäni väittämä on tullut todistettua vääräksi jo moneen kertaan. Kalenterin lehtien kääntymistä enemmän, jokaisen päätökseen vaikuttaa varmasti juuri se oma elämä ja elämäntilanne.
Itselleni on koko tämän ajan ollut täysin selvää, että tahdon tehdä blogia, mutta välillä kysymys voinko, jaksanko tai pystynkö, jatkamaan bloggaamista on kummitellut mielessäni. Tästä syystä päätin kesällä himmailla bloggaustahtia ja käyttää kaiken säästyvän ajan sen henkilökohtaisemman elämän elämiseen, sillä tiedän, että harvalla bloginsa sulkeneella bloggaajalla se päällimmäinen syy lopetukseen on ollut puhtaasti halun tai tahdon puute.

Vaikka koko ajan olenkin halunnut jatkaa bloggaamista, huomaan, että sekin tunne on alkanut syksyn mittaan vahvistua. Hassu pieni harrastus, josta kasvoi mulle vuosien mittaan sekä työ, että äärimmäisen tärkeä henkireikä. Joidenkin mielestä (tällaiselle yli kolmekymppiselle) vähän nolokin harrastus, joka kuitenkin on vuosien ajan saanut mut tallentamaan niitä arjen pieniä kultareunuksia, ja välillä myös pakkottanut etsimään niitä. Olisihan se vähän hassua olla tekemättä sitä mistä tykkää. Ihmisen arkeen ja elämään kun mahtuu kuitenkin myös niitä juttuja, joita on vain tehtävä, vaikkei niin välittäisikään, ja kaikki me välillä sekoittamme keskenään kaksi täysin eri asiaa; Mitä me haluamme tehdä, ja mitä meidän pitäisi tehdä.

Viimeisen puolen vuoden ajan blogin lopettaminen ja ovien sulkeminen on ollut yksi vaihtoehto. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että tämä harkinta-aika on käytetty loppuun, ja kyseinen vaihtoehto tyrmätty lopullisesti. Tiedän, että kaikella on elinkaarensa, ja joskus tämäkin blogi sulkee ovensa todetessani, että kaikki sanottava on sanottu ja kuvattava kuvattu. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä!

pöksyt ja vaarinpaita|H&M (vanhat)
kashmirneule|By Pia’s
kengät|? (vanhat)
korut|Ajlaik, Bud to Rose ja Gina Tricot

Kivaa keskiviikkoa, ja kiva kun olette edelleen siellä. ❤︎

Täällä sitä vieläkin kipsutellaan paljain jaloin ja kesämekossa. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että pihan varjoisimmissa paikoissa varpaat helposti palelevat ilman jalkineita. Syksyä on selvästi ilmassa, mutta niin kai loppukesästä kuuluukin.

Heinäkuussa ehdin harmitella säätäkin ihan vain senkin vuoksi, että kaikki kivat mekot jäivät käyttämättä. Siis ne lyhyemmät ja kesäisemmät. Nyt pitää ottaa ilo irti ja käyttää kaikki kesähepenet. Kulkea paljain jaloin, ja yrittää muodostaa kesästä jonkinlainen miellyttävä muistijälki, jonka avulla jaksaa taas pimeän ja kylmän kauden läpi.

Noista kuvissa näkyvistä kengistä tuli mieleeni Facebook-ryhmä, johon kesän aikana liityin. En tiedä, oletteko välttyneet kuulemasta Pitkät naiset -nimisestä ryhmästä? Jutun idea on, että ryhmästä löytyisi vertaistukea naisille, jotka kokevat pituuden jollakin tapaa häirinneen elämistä, tai ihan vain käytännön vinkkejä niin tarpeeksi pitkien housujen löytämiseen, kuin vaikka keittiön suunnitteluun.

Itse olen ehkä päässyt jo yli niistä ajoista, kun olin muiden silmissä korsto tai puolinainen. Silti ryhmän positiivinen henki, ja pituuden kääntäminen voitoksi, on ollut varsin mukavaa luettavaa.

Näissä koroissa huitelen itse kahta metriä, ja nautin hurjasti vielä kampaukseni tuomista lisäsenteistä. Silti noiden lukemieni tekstien, ja omien muistojeni myötä, olen pohtinut viime aikoina paljonkin sitä, miten pienet jutut vaikuttavat ihmisen itsetuntoon. Nyt kun koulukiusaaminen on jälleen tapetilla ajankohtaisuutensa vuoksi, on hyvä muistaa, että meillä jokaisella aikuisellakin on herkät kohtamme, eikä kiusaaminen, tai toisen arvosteleminen, sovellu yhtään sen paremmin aikuisenkaan käytökseen.

Kun lomat on lusittu ja illat alkavat hämärtyä, yhä useampi löytää tiensä blogien pariin. Samat käytöstavat ja normit pitäisi myös jaksaa muistaa netissä. Nettikiusaaminen on nykypäivää, ja koskee niin aikuisia, kuin lapsiakin. Ja, niin se vain on, että me aikuiset toimimme esimerkkinä nuoremmalle polvelle.

Aiheena kiusaamista käsitellää nyt jokaisessa mediassa, mutta itselleni tämä artikkeli jäi hyvin vahvana mieleen. Psykologi Vesa Nevalaisen otsikko Kiusaaja on tahallaan ilkeä, on toiminut itsellenikin jonkinlaisena henkireikänä lähiaikoina. Joskus kun tilanteen myöntäminen on huomattavasti hedelmälisempää, kuin päänsä takominen seinään kerta toisensa jälkeen.

Teksti nyt vain ryöpähti jonkinlaisena assosiaationa noista kengistä, vaikka tarkoitus kai oli pysyä ihan vain kesäisen asun parissa. Mutta menköön nyt näin! 🙂

Kaunista kesäpäivän jatkoa kullekin. Meille tulee iltapäivällä pianonvirittäjä, joten taidan tarttua pölyhuiskaan ja ”raivata hiukan tietä”. 😉