Kaupallinen yhteistyö ⎮ Lotus Emilia

---

Mulla oli lapsena (ja oikeastaan vähän isompanakin) ikävä taipumus kaataa ruokapöydässä juomalasini. Lapsena kun juomalasissa oli maitoa, tilanne tietenkin aiheutti aina jonkinlaista isompaa siivoamista. Muistan vielä lapsuudenkodissamme, kun ruokapöydän keskellä oli sellainen näppärä rako, josta maito pääsi aina valumaan lattialle. Sittemmin ruokajuoma vaihtui vedeksi, mutta jotenkin kyynärääni onnistui aina sohaisemaan juomalasin kumoon. Jossain kohtaa pääsin eroon kiusalliseksi muuttuneesta tavastani, mutta äitiyden myötä olen toisaalta saanut kokeilla sitä vastakkaisessa joukkueessa pelaamista. Vaikka aina ei ehkä koe olevansa kummoinenkaan äiti, niin tämän asian suhteen voinen taputella itseäni olkapäälle. Minä en nimittäin ole polttanut päreitäni ja pinnaani, vaikka maidot, vedet, mehut ja kaakaot ovat valuneet iloisesti pitkin keittiön pöytiä ja lattioita useammankin kerran. Vahinkoja sattuu, ja se onkin jo meidän lapsienkin automaattinen toteamus, kun juomalasi yks kaks kaatuu kumoon.

Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä @lotuspehmopaperit kanssa

Jotta voi oppia, pitää aina harjoitella ja harjoitteluun kuuluu myös epäonnistuminen. Keittiöhommissa harjoittelu tuottaa yleensä sotkua, mutta eihän ne hommat aina ihan putkeen mene meillä aikuisillakaan. Olisi siis suora vääryys olettaa, että lasten pitäisi voida kokeilla ja opetella ilman että mistään syntyy ikäviä jälkiä. Äidilläni on ollut aina tapana sanoa, että kun pöytäliinan levittää pöydälle, se on tavallaan jo menossa pyykkiin. Tämä sama ajatusmaailma toistuu hauskasti Lotus Emilian Muumi -aiheisessa talouspaperissa Niin ihanaa kuin mehun tehtailu onkin, paperin kuvio on jo valmiiksi nimetty Siivouspäiväksi. Muumimaisen rentoon ajattelutapaan kiteytyy loistavasti se, että kun tehdään, syntyy kyllä sotkua, mutta vakavaa se ei ole. Jos mehut jäisivät tekemättä ja pullottamatta pelkän sotkun pelossa, elämä olisi melkoisen mautonta tai tässä tapauksessa mehutonta. Samaa viisautta voi toki soveltaa moneen muuhunkin asiaan ja tekemiseen.

Lotus Emilia Design Muumi talouspaperin kuvitus rikkoo myös käsityksiämme siivouspäivästä. Voiko Siivouspäivä olla mukavia mehuhetkiä, vai pitääkö aina puurtaa hampaat irvessä. Myönnän, että itsekin joskus kompastun sinne raivosiivoamisen puolelle ja marttyyrin viittaani heilutellen komppaan sängynaluset ja vihon viimeisetkin nurkat. Elämä on kuitenkin opettanut, että parhaat tulokset syntyvät yleensä hyvässä hengessä, yhdessä tekemällä ja muita motivoiden. Toisin sanoen, siivouspäivän maineelle voisi ja olisi ehkä syytäkin tehdä jotakin. Onneksi Muumilaakson väen omalaatuinen tapa tarkastella maailmaa tarjoaa meille muillekin syvällisiä oivalluksia elämästä. 

Olen viime aikoina alkanut kiinnittämään huomiota myös siihen, miten puhun itse itselleni. Jos lasten kohdalla osaankin ottaa sattumukset ja sotkut vain pieninä vahinkoina, itseni kohdalla olen huomannut olevani melko lailla armottomampi. Ensin puhui vain ääni ajatuksissani, mutta jossain kohtaa havahduin siihen, että sätin itseäni jo ihan ääneen. ”Hienoa, Emilia. Sössit sitten tämänkin!” tai No niin, pieleen meni tämäkin!” Kukapa haluaisi kuulla moista epäonnistuttuaan tai vahingon sattuessa. Ei varmasti kukaan! Siitä huolimatta tämä oli äänensävy, jolla sätin itseäni välillä useammankin kerran päivässä. Turhista asioista, kuten läikkyneestä kahvista tai yli kastellusta kukkaruukusta. Myöhemmin olen tullut ajatelleeksi, että kyseisiin tilanteisiin olisi riittänyt pelkkä ”Oho!” tai ”Hups!”

Muumit ovat jo vuosia olleet osa Suomalaisten koteja. Leikeissä, saduissa, astioissa ja monessa muussa. Nykyisin myös varsin arkisissa asioissa, kuten Lotus Emilian talouspaperissa. Ei kuitenkaan ole mitään sellaista paikkaa, jossa Muumien filosofiasta ei olisi hyötyä. Vähiten turhaa se on juuri silloin kun elämässä ja arjessa tapahtuu oho ja hups!

Lotus Emilia Design Muumi on Suomessa valmistettu vahva ja imukykyinen talouspaperi. Muumikuosi on tarkoitettu kaikille meille niin onnistumisen kuin epäonnistumisenkin hetkiin. Se on talouspaperi elämisen jälkiin, siivouspäiviin ja juhlahetkiin. Muistutus niin isoille kuin pienillekin, että roiskeet ja tahrat kuuluvat elämään, eikä niiden vuoksi kannata pahoittaa omaa tai muidenkaan mieltä!

Ihan alkuun suuri kiitos teille kaikille myötäelämisestä. Tuntuu melko helpottavalta, että omaa suruaan ei tarvitse piilottaa tai feikata pois. Elämä on monia juttuja ja vaikka vain tosi tosi harvoin tuon täällä esiin ne negatiiviset jutut, kaikki me ollaan ihan vain ihmisiä ja kenenkään elämä ei ole helppoa ja alati vain ihanaa. Viimeisen viikon aikana arki on palannut suurilta osin elämään ja vaikka päivät pitävätkin sisällään lukuisia surullisia hetkiä, mukaan mahtuu onneksi myös niitä tavallisia juttuja. Ja niin kai sen hyväksyttävä jatkuvankin. Valon ja varjon inhimillistä tanssia. Välillä itkettää ihan hirveästi, mutta kyllä mä olen saanut myös nauraa. Kiitos jälkimmäisestä ystäville ja perheelle.

Viikonlopun aluksi annoin surukukkien vaihtua herkän hempeisiin pioneihin ja vapun kunniaksi puin ylleni mahdollisimman iloista ja värikästä. Niin hassua kuin se onkin, tämä surupuseroni on kaikesta huolimatta vaatekaappini iloisin väri – ja ehkä niin on just hyvä. Esimerkki elämän tasapainosta.

Viikonloppuun on täällä mahtunut ihan tavallisia kotitöitä, joiden tekeminen on oikeastaan mukavaakin noiden viikkojen jälkeen, kun koti oli vain kääntymispaikka. Pari päivää on pitänyt sisällään myös yhdessä herkuttelua ja ah, niin ihanan pyörälenkin hyvässä seurassa. Ehkä se elämä tästä. Palaa arkiselle uomalleen ja tasoittuu ajan myötä.

Kaunista iltaa myös sinulle ja iloa uuteen viikkoon.

Viikko sitten perjantaiaamu valkeni kauniin kirkkaana, mutta kylmänä. Ajoin aamulla kotiin ja tyhjensin autosta kamerarepun ja muut työvälineet ja olin varma, etten enää koskaan voisi tarttua kameraani, nauttia kevätauringosta tai perjantaiaamuista. Olin viettänyt viimeisen päivän ja yön isän vierellä. Ja vaikka kuolema ehkä isän kohdalla olikin armollinen, sen lopullisuus tuntui silti ylitsepääsemättömältä. Ajasta ikuisuuteen, mutta ei koskaan takaisin.

Viimeiset kolme viikkoa olivat ehkä elämäni raskaimmat. Ensin puhuttiin kuukausista, lopulta viikoista. Aika kului kuitenkin nopeammin kuin kukaan olisi vielä kuukausi sitten osannut kuvitella. Ja samalla ne viikot olivat myös äärimmäisen tärkeitä. Läsnäoloa ja välittämistä. Hiljaisuutta ja tärkeitä sanoja.

Nousin vielä torstaina aamukahdelta. Tein viimeisiä Instagram-kampanjoita valmiiksi ja lähdin ajamaan töihin. Automatkalla kuitenkin tajusin etten enää jaksaisi. Väsymys ja tieto siitä, että minun pitäisi olla jossakin ihan muualla kävivät turhan raskaiksi. Niinpä ajoin aamupäivällä sairaalaan ja istuin isän vierellä koko päivän ja seuraavan yön. Perjantaiaamuna ehdimme vielä istua yhdessä kokonaisen tunnin – kokonaisena perheenä. Se että olimme siinä vierellä on jotenkin lohdullista.

Viikon aikana tunteet ovat kulkeneet lähes kaikkia ratoja. On surua, kiukkua, väsymystä ja iloakin. Loppuviikosta päätin, että elämän on jatkuttava. Halusin kuitenkin lukea loppuun kirjan, jonka ehdin isän vieressä aloittaa ja neuloa valmiiksi paidan, jonka helman resorista pari kerrosta syntyi isän vierellä. Päätin, että ne on mun surutyötä. Ellen tarttuisi niihin nyt, ne muistuttaisivat aina siitä kaikesta, mikä jäi kesken. Eilen päättelin neuleen ja suljin kirjan. Totesin, että on aika jatkaa elämää. Nyt maanantai ja arki tuntuvat ajatuksena raskailta, mutta samalla lohduttavilta. Elämän on jatkuttava, eikä asia muutu, vaikka kuinka rypisin surussani. Toki surutyö ottaa aikaa villapaitaa ja kirjaa kauemmin, mutta se on kai vain hyväksyttävä osaksi elämää. Mulla on kuitenkin ihana perhe, työ jota rakastan ja elämä joka kannattaa elää.

Kolmen viikon aikana ehti saapua myös kevät. Ja vaikka voisi kuvitella toisin, meillä on puutarhajutut aika hyvällä mallilla. Tästä kiitos meidän miesväelle, joka otti tänä vuonna hoitaakseen kruopsutukset ja haravoinnit, kasvihuoneen lasit ja monet muut työt, joiden luulin jäävän tekemättä. Ehkä näiden räntäsateiden jälkeen puutarhajutuista on kiva ammentaa iloa arkeen. Nauttia keväästä, alati lämpenevistä perjantaiaamuista ja valokuvaamisestakin.

Viimeisen viikon aikana olen myös yrittänyt korvata lapsille ne viikot, jotka olin poissa. Kiitollisena siitä, että poissaoloni oli kuitenkin mahdollista. Olen onnistunut pyrkimyksessäni vaihtelevasti, mutta tänään leivottiin Klaaran kanssa suklaakeksejä. Niiden ohjeen löydät täältä, jos vaikka haluat kokeilla. Sopivat hyvin myös vapun herkkupöytään, joskin katoavat kovin nopeasti. Siksi tehtiinkin kolminkertainen määrä.