”Tällä kertaa kaikki muuttuu…”
”Oon ollut tosi tyhmä ja ymmärrän sen nyt. Mutta lupaan, ettet enää koskaan joudu kärsimään”
”Mä muutun, lupaan!”
”Nyt laitan asiat kuntoon, saatpa nähdä!”
Nämä ja tuhannet muut tyhjät lupaukset olet vuosien varrella kuullut. Jo vuosia olet järjelläsi ne myös tyhjiksi ymmärtänyt, mutta ihmisellä on luontainen taipumus uskoa asioiden paranevan. Luontainen taipumus kuitenkin ajatella toisesta ihmisestä hyvää. Varsinkin kun kyse on läheisestä, rakkaasta ihmisestä.
Entä kun yksikään tuhansista lupauksista ei toteudu? Sanat jäävät helisemään tyhjinä ja onttoina. Tämäkään kerta ei muuttanut mitään, kaikki on kuten ennenkin. Mutta silti tulee uudet lupaukset, tai oikeastaan ne samat, mutta tällä kertaa täynnä uutta toivoa ja uutta uskoa. Ehkä tällä kertaa se toinen ihan oikeasti tarkoittaakin sanomaansa, ja jos et usko, mitä sitten käy? Näet, miten paljon toinen on pahoillaan, pyytelee anteeksi, soimaa itseään… Olisi sydämetöntä olla uskomatta, antamatta uutta mahdollisuutta. Eikö?
Joka kerta tajuat menneesi lankaan. Alat pitämään itseäsi typeränä ja tyhmänä. Helppona narrattavana, joka uskoo kaiken. Mietit mikä sinussa on vikana. Löydät läjän syitä itsestäsi, et selvästikään ole muutoksen arvoinen. Kenties pyydät liikaa, vaadit toiselta mahdottomia? Ehkä olet ansainnut pettymyksesi omalla käytökselläsi? Kun asiaa tarpeeksi kääntelee, vika todella on sinussa itsessäsi.
Mutta samaan tapaan kuin järjen ääni varoitteli tyhjistä lupauksista, se kuiskii välillä korvaasi, ettei vika ole sinussa. Että olet tyhjiä lupauksia arvokkaampi, ansainnut jotakin parempaa. Ymmärrät, että uskominen suureen muutokseen vaatii pieniä tekoja – jonkinlaisen todisteen edistymisestä. Ja, kun mitään ei tapahdu, asiat avautuvat eteesi uudessa valossa.
”Aina pitää yrittää loppuun asti, ei saa luovuttaa.”
”Lopussa kiitos seisoo, ja sitkeys kyllä palkitaan.”
Näin meille opetetaan jo lapsena, mutta kenen loppua pitää odottaa? Kenen sitkeydestä oikeastaan on edes kyse? Kuinka monta kertaa ihmisen pitää pettyä, syyttää itseään ja antaa anteeksi? Kenen paha olo ja syyllisyys on etusijalla?
Niin kaunis kuin ajatus muutoksesta voikin olla, se menettää lopulta hohtonsa, ja ymmärrät, että kaiken sen ajan ja energian, jonka olet haaskannut haaveisiisi, olisit voinut käyttää elämiseen: Toteuttaa muita unelmia, sekä suojella itseäsi tyhjiltä lupauksilta ja turhilta pettymyksiltä.
Koska jossain kohtaa totuus valkenee sinulle. Tajuat asioiden muuttumattomuuden ja huomaat, että se tekee paljon kipeämpää kuin petetyt lupaukset. Ja se sattuu eniten juuri siitä syystä, että ymmärrät itse satuttaneesi itseäsi kaikkein eniten. Kun lopulta anelet anteeksiantoa itseltäsi, ymmärrät, että se loppu tarkoitti juuri tätä.
Se, että päästää irti, ei automaattisesti tarkoita luovuttamista. Joskus asioiden todellinen tila pitää vain hyväksyä ja jatkaa elämää eteenpäin. Eikä loppukaan koskaan ole pelkästään loppu. Samaan aikaan se on aina jonkin uuden alkua, ja joskus uusi voi olla parempaa, kuin vanha. Se mahdollisuus kannattaa ainakin katsoa!
Tänään piti päästää ulos nämä ajatukset. Ulkoilutin myös pellavamekkoa, jolla juuri ja juuri aamulla tarkeni nahkatakin ja ison huivin kanssa. Hurrr, kun oli kylmä!
Toivorikasta torstaita!
