Hello ihanaiset! Toivottavasti kesälauantainne on ollut lämmin ja leppoisa!

Täällä on nautittu lauantaista melkein eilisen tavoin painostavassa kelissä. Tuntuu, että vaikka talon joka puolelta ikkunat ovatkin auki, ilma ei siltikään vaihdu sisällä. Tässä kohtaa vuotta meillä yleensä joku jo luovuttaa, ja siirtyy alakertaan nukkumaan, mutta toistaiseksi nyt ollaan vielä makuuhuoneissa pärjätty. Ajattelen vähän niin, että kyllä se kylmäkin sieltä ehtii tulla, joten otetaan nyt ensin pieni yliannostus lämmöstä, eikös niin! 🙂

Meillä on Alman kanssa oikeastaan sama kävelyreitti ympäri vuoden, ja jotenkin on ihan mielettömän ihanaa seurata samojen maisemien muuttumista kuukausi kuukaudelta ja viikko viikolta. Ei siis vain kesä – kevät – syksy – talvi, vaan ihan jo sitä kesän aikana tapahtuvaa maiseman muutosta. Kesällä kaikki muuttuu niin paljon vihreän sävyjen mukaan ja tietenkin kukkivien luonnonkasvienkin vuorotellessa loistollaan. Ja vaikka alkukesä onkin kaunista aikaa sen luonnon heräämisen ja uuden kasvamisen vuoksi, niin onhan tässä heinäkuun lopun rehevyydessä ihan oma loistonsa. Kohta ihastellaan sitten jo kypsyvien viljapeltojen sävyjä, ja tykkään muuten siitäkin ajasta ihan mielettömästi! Ylipäätään tykkään katsella ympärilleni ja nauttia koko paketista.

Ihan kauhistuttaa, että ensi viikkoa on täällä oikeasti viimeinen kokonainen lomaviikko ennen koulujen alkamista! Aika on kulunut niin luvattoman nopeasti, ja tuntuu, kuin suvivirsi olisi veisattu vasta pari viikkoa sitten! Ehkä jonkinlainen arkea helpottava vuorokausirytmin ryhtiliike pitää ottaa tuossa tulevan viikon aikana, ettei nyt ihan shokkireaktiota tulisi. 😀

Mutta nyt jos koskaan tuosta vehreydestä pitää ihan oikeasti nauttia. Niin ja kesäilloista ja tästä autuaasta rytmittömyydestä. Oma suunnitelmani on istua ilta-auringossa viinilasi kädessä ja tuijotella kesäiltaan. Kyllä sinne sohvan nurkkaan ehtii sitten käpertyä taas syksyllä!

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Kinastelu. Siinä asia, joka erottaa tämän kesän edellisistä. Lapset ovat oppineet kinastelemaan keskenään, ja kyllä, välillä se ärsyttää ihan valtavasti. Välillä pinnani on muuten vain kireällä, ja välillä jonkun toisen pinna. Meillä itketään, huudetaan, halataan ja pussataan. Riidellään ja sovitaan, riidellään uudestaan ja sovitaan vielä sittenkin. Halataan ja pyydetään anteeksi. Niin aikuiset kuin lapsetkin. Ollaan ihmisiä, erehtyväisiä, ja joskus väärässäkin – vaikka se ei aina siltä itsestä tunnukaan.

Mietin näitä menneitä vuosia. Omia kasvukipuja, lasten kasvamista, parisuhdetta ja perhettä. Kuinka tärkeää onkaan, että jokaisella on myös ne omat jutut. Että meillä aikuisilla on omat työmme ja menomme, ystävämme ja harrastuksemme. Että meillä kaikilla on jotain perheen ja kodin ulkopuoleltakin. Jotain esimerkiksi sen kinastelun vastapainoksi, tiedättehän?

Ja silti. Koko maailma mahtuu kuitenkin niihin kaikkein rakkaimpiin. Niihin, joiden kanssa riidellään ja sovitaan, halataan ja pussataan. Niihin, joiden kanssa saa olla täysin oma itsensä – puutteineen ja heikkouksineen.
Onhan se hienoa ja tärkeää, että on sitä muutakin, mutta nämä kaikkein rakkaimmat ovat kuitenkin mulle se koko maailma!

Hejjj, ihanat! Olen tuossa jo useamman päivän miettinyt, että pitäisi kuvata teille noita maantienpientareita, kun ne loistavat keltaisen, punaisen, violetin ja sinisen eri sävyissä. Aina kotiin ajellessa katselen sitä värien vierustamaa tietä, ja mietin, että tästä kaikesta kauniista ne kaupunkilaiset jäävät paitsi. No hitsi, tänään se niittokone sitten ajeli tienpientareet sileäksi, enkä saanut teille sitä väri-iloa tänäkään vuonna kuvatuksi. Tuo tienvierustoiden niittäminen kertoo muuten joka vuosi uhkaavasti koulujen alkamisesta. Veikkaan nimittäin, että niitto tehdään juurikin siksi, että maantie olisi koululaisille turvallisempi. Tai no, jotta kaupunki saisi ainakin vedota siihen, että tie ei ole liian vaarallinen. Mutta se kyläpolitiikasta, ei mennä siihen sen enempää… 😀
Onneksi niitto koskee vain tuota isoa maantietä, ja nämä pienemmät soratiet saavat vielä olla rauhassa. Puna-apilaa rypsipellon edessä, aika idyllistä, eikö?

Ja hei, nyt punaisessa paholaisessakin on kori! Selailin nettikauppoja ja yritin etsiä mahdollisimman suurta koria. Pelkäsin jo, josko tämä olisi liiankin suuri, mutta hyvinhän se tuohon sopii. Ja sisäänsä se nielee vaikka mitä. Sen käsilaukun ja viinipullonkin. 🙂

Arvatkaapa vain, pääsinkö tänäänkään sinne kirjastoon asti? No en tietenkään. Tosin puolustuksena se, että kirjasto meni jo kolmelta kiinni. Onneksi hyllystä löytyy vielä jotakin luettavaa tälle illalle. Ensi kerralla sitten taas parempaa onnea. 🙂

Ihanaa iltaa!