Täällä on vietetty viikonloppua talvisessa säässä ja siitä nauttien. Yhteistä aikaa, hyvää ruokaa ja mukavaa tekemistä. Perusjuttuja, joista tulee hyvä mieli ja hyvä olo. On tehty pitsaa, syöty yhdessä aamupalaa, vierailtu mummulassa isäni syntymäpäivillä ja hankittu yksi pieni remonttiprojekti lisää.
Kaksikerroksinen talo 50-luvulta kaipaa kipeästi remonttia, mutta onneksi tämä mummulatuliainen on talo pienessä koossa. Olen niin innoissani, etten tahdo nahoissani pysyä. Tästä projektista tulette kuulemaan lisää! 🙂
Nyt kuitenkin lauantai-illan viettoon, ja rentoutumaan. Mukavaa iltaa!
Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.
Tänään on kulunut 20 päivää jouluaatosta, ja toisin kuin yleensä ajatellaan, jouluhan ei varsinaisesti pääty loppiaiseen, vaan Nuutinpäivään. Nuutin nimipäivää, eli nuutinpäivää, tosin vietettiin ennen heti loppiaisen jälkeen tammikuun 7. päivänä, mutta juhlapäivä siirrettiin nykyiselle paikalleen (13.1.) jo vuonna 1708. Näin ollen joulurauha kestää kokonaista 20 päivää ja päättyy vasta tänään!
Nuutipukit taitavat olla enemmän Länsisuomalainen tapa, vaikka Itä-Suomesta pääsiäisen virvonta onkin jo levinnyt tänne meillekin asti. Kyseessä on siis vähän samantapainen kuvio; Lapset pukeutuvat hauskasti, kiertävät ovelta ovelle ja saavat ”palkkaa”. Ystävämme Wikipedia kertoo perinteestä näin:
Nuuttipukkiperinne on tullut Suomeen Ruotsista. Alun perin nuutipukkina kiertäminen oli nuorten miesten perinne. He pukeutuivat esimerkiksi vanhaan käännettyyn turkkiin sekä pitivät päässän sarvia ja tuohista tai nahkaista naamaria. Nuuttipukit mekastivat ja kiersivät talosta toiseen joulunpyhistä jäänyttä olutta vaatien. Vaikka nuuttipukkeja pelättiin, heidät kuitenkin päästettiin sisään. Mikäli nuuttipukeille ei annettu olutta, he saattoivat tehdä jotakin vahinkoa.
Sotien jälkeen nuuttipukkiperinne muuttui ja nykyään sitä jatkavat lapset. He pukeutuvat naamiais- tai fantasia-asuun ja kiertävät ovelta ovelle kysymässä ”saavatko nuuttipukit laulaa?”. Tämän jälkeen he esittävät jokin laulun tai lorun. Palkkioksi nuuttipukeille on tapana antaa makeisia.
Koska itse muistan lapsuudestani puheet vanhasta ja uudesta nuutista, tarkistin (kaskas Wikipediasta) asian, ja siellä kerrottiin näin:
(Nuutinpäivän) Ajankohdan siirtämisestä huolimatta nuuttipukit kulkivat 7. päivänä aina vuoteen 1972 saakka, jolloin loppiaisen muuttaminen kiertäväksi juhlapyhäksi muutti myös nuutipäivän perinnettä. Nuuttipukkien uudeksi päiväksi tuli sen virallinen ajankohta eli 13. tammikuuta. Vaikka loppiainen muuttui Suomessa jälleen kiinteäksi vuonna 1992, ei nuuttipukkiperinne enää siirtynyt takaisin vanhaan ajankohtaan.
En tiedä joulurauhasta, tai onko moni vielä muutenkaan kovasti jouluisella mielellä, mutta tänään joulu loppuu ikään kuin virallisesti, ja ainakin minä käännän katseeni seuraavaan odotuksen aiheeseen eli kevääseen. Ja sehän ei missään nimessä tarkoita sitä, että odottelisi jo lumien sulavan, vaan enemmänkin sitä, että katse on tulevaisuudessa, pitenevissä päivissä, ehkä vähän puutarhasuunnitelmissa, siemenluetteloissa ja kaikessa muussa kivassa, mikä talven kevätpuoliskoon kuuluu.
Vaikka joulu on lusittu, meillä jatkuu ainakin kynttiläkausi. Tulppaanit ovat myös alkuvuoden ihanuuksia ja lisääntyvästä valosta nautitaan tietysti. Lujasti uskon, että lumentulokin jossain kohtaa laantuu ja päästään nauttimaan taas ihanasta auringonpaisteesta ja kimmeltävistä hangista.
***
Loppuun vielä Pernille Corydon – Zodiac Signs -korukisan voittaja. Pyydän anteeksi, etten ole voittajaa täällä aikaisemmin julkaissut, ja pahoittelen siitä aiheutunutta mielipahaa. Onnekkain oli Kaisa P. kommentillaan:
”Rakastan Pernille Corydonin koruja, ja löysinkin ne aikanaan blogisi kautta. 🙂
Täytän pian 40, ja sen myötä toivon, että oppisin luottamaan kykyihini, että osaan ja pystyn. Mutta samalla myös hyväksymään sen, että aina ei tarvitse olla täydellinen – hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen, ja olemaan armollisempi itselleni. Siksi valitsisin itselleni horoskooppini mukaisen härkä-laatan, ja harmaan kuukiven, kuvaamaan uuden (vuosikymmenen) alkua, mielenrauhaa ja tasapainoa. Nämä ottaisin mielelläni hopeisena, ja pitkällä ketjulla.”
***
Mahtavaa ja lumista nuutinpäivää kaikille. Meillä ainakin on tänään soviteltu naamiaisasua toppavaatteiden päälle. 🙂
Ensimmäinen kerhopäivä. Kauhean iso juttu, ja ainakin taas iso juttu äidille. Mulla on ollut perhosia vatsassa koko viikonlopun, olen jännittänyt ja vetistellyt. Ihan turhaan tietysti, mutta kun luonne vain on sellainen.
Meillä esikoisella on vain ja ainoastaan hyviä muistoja seurakunnan kerhosta. Ja, vaikka poika koulussa viihtyykin, ehdittiin viikonlopun aikana käymään läpi ne syyt, miksi hän ei enää voi käydä päiväkerhossa. Niin kivaa siellä aikanaan oli. Askartelua, retkiä, ja ah, ne eväät!
Samat tutut kerhon tädit, ja sama turvallinen tunnelma olivat vastassa tänäänkin. Vaistoamatta naulakkopaikkakin valikoitui tutusta kohtaa.
Vaaleanpunainen reppu hankittiin aikoinaan hoitolaukuksi, mutta tänään sinne pakattiin kerhotossut ja eväsrasia. Samaan aikaan havahduin siihen tosiasiaan, että mun lapset kasvaa ihan liian nopeaan. Toki ihan samaa vauhtia, kuin muidenkin lapset, mutta mulle tuo ajankulku tuntuu nyt vain jotenkin liian nopealta. Tekisi jopa mieli painaa jarrua!
Myönnän, että haaveilen ääneenkin niistä ajoista, kun lapset pärjäävät hetken keskenään kotona, voin lähteä lenkille tai kauppaan vain huikkaamalla, että äiti tulee kohta takaisin. Mutta samaan aikaan musta tuntuu ihan kamalalta ajatella sitä aikaa, kun talossamme ei ole pientä lasta! Seitsemässä vuodessa sitä kuitenkin on tottunut elämään juuri näin. Voinen vain kuvitella miltä se tuntuisi, jos vuosia olisi takana viisitoista.
Liekö itsekkyyttä, tai vain jonkinlaisen tarpeellisuuden tarvetta. Ehkä ikäkriisiä siitä, että kun lapset kasvavat, vanhenen minä itsekin. Joku typerä ajatus siitä, että olisin ikäistäni vanhempi vain koska mulla ei ole enää pieniä lapsia. Kun on useamman vuoden kerännyt dubloja keittiön lattialta päivittäin, pohtii väkisinkin, että mitäs sitä sitten tehdään kun niitä ei lojukaan enää joka paikassa?
Onneksi kolmevuotias on edelleen pieni, ja mulla on aikaa tottua niin dublottomuuteen, kuin siihen, että mua ei ehkä tarvita jatkuvasti. Tai tarvita ainakaan samalla tavalla. Siihen saakka otan kuitenkin kaiken irti tästä elämänvaiheesta.
Ja, jossain kohtaa laitan ne palikat sitten vintille ja jään odottamaan sitä päivää, kun saan ehkä olla mummu – ja siivota jälleen lattioita leluista.
Bataattivuoka uuniin ja dublot pois lattialta. Mukavaa maanantaita!
