Tiedätte varmaan sanonnan ”nostaa kätensä ylös”, jolla kai tarkoitetaan jonkin tasoista luovuttamista. Sitä että sillä hetkellä ei pysty muuhun, tai ei vain enää jaksa enempää. No, harvemmin tulee käsiään heiluteltua luovuttamisen merkiksi, mutta olen huomannut, että nykyään tulee nostettua hyvinkin usein jalat ylös. Kun hommat ei suju kuten olin suunnitellut, tai muuten vain ottaa joku juttu kovasti päähän, kiskaisen ketarat kohti kattoa ja tartun vaikkapa kirjaan. Sinänsä huomattavasti hyödyllisempää, kuin esimerkiksi hiustensa repiminen pätkivän nettiyhteyden vuoksi. Kun asialle ei voi mitään, on parempi puhaltaa hetkeksi paha ilma ulos, ja nollata aivot uuteen nousuun.

Jos pitäisin kirjaa näistä jalat ylös -tilanteista, ja etenkin niihin johtaneista syistä, top 10 olisi varmaan kaikki johonkin tekniseen ongelmaan liittyvää. Milloin hyytyy tietokone, milloin temppuilee kamera, tiskikone, tai ihan vaan vaikka kännykkä. Ylipäätään joku niistä aparaateista, jotka on kehitetty helpottamaan ihmisen elämää.

Näissä teknisissä ongelmissa tietysti parasta on se, että jalkojeni osoittaessa kattoa, joku muu korjaa ongelman, tai se korjaantuu itsestään. Monessa muussa tilanteessa tämä on vain tapa lykätä väistämätöntä toimintaa tuonnemmaksi. Mutta harjoitus tekee mestarin siinäkin. Koita vaikka; Mukava asento ja kirja käteen, ihan varmaan saat lykättyä kylppärin siivouksen ja imuroinnin huomiselle.

Kivaa torstaita!

Tallenna

Tallenna

Iltaa ihanat!

Tänään on tullut vietettyä oikein leppoisan rento kotipäivä esikoisen kanssa. Aamulla pieni operaatio, ja loppu päivästä toipumista, mikä tarkoitti pojan kohdalla nukkumista. Siinä hiljaisuudessa, jota rytmitti vain lapsen tasainen hengitys, ihastelin nukkuvaa lasta ja tuli jotenkin kauhean haikea olo. Muistelin niitä aikoja kun oltiin päivät kaksin juuri tämän pikkumiehen kanssa. Niin, ja aika paljon pienemmän ”miehen” kanssa. Ja vaikka toki olen iloinen ja onnellinen nykyisestä perheestämme, tänään jotenkin konkretisoitui se, että niitä aikoja ei koskaan enää saa takaisin.

Mutta joskus on hyvä valahtaa sinne haikeuteen arjen kiireen keskellä. Herätellä itsensä muistamaan, että jokainen päivä on arvokas, ja yhteiset hetket ainutlaatuisia arkisuudestaan huolimatta. Että se mikä nyt tuntuu joskus jopa puuduttavalta, on tulevaisuudessa sitä, mitä muistellaan tippa silmäkulmassa. Haikeudella, koska menneet päivät eivät palaa.

”Sä maailmaani katsot kummallista niin. Ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin. Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen. Lainaa vain, lainaa vain Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnat. En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan. Sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. Lainaa vain, lainaa vain Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. Toiveesi kannat maailmaan, ne murtuu kun törmäät ihmisiin. Nuo muistoissaan kulkee ja tekee ahtaaksi maan. Ei lapsuuttaan voi elää uudestaan Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin. Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin. Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. Lainaa vain, lainaa vain Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.” -MAARIT

Mutta vuodet vierii ja lapset kasvaa. Niin se on aina mennyt, ja samaan tapaan elämä jatkaa kulkuaan. Eli nautitaan jokaisesta hetkestä, eletään jokainen päivä täysillä. ♡

Tallenna

Tallenna

Tiistaita ihanat! Jälleen niitä päiviä, kun ihminenkin käy aurinkoenergialla (ainakin melkein) ja lenkkitossut oikein vaativat ulkoiluttamista. Eilen laitoinkin Instagramiin yhden puhelimella räpsäistyn maisemakuvan tuosta rannasta. Ilta oli niin kaunis, että edes puhelimen (huono) kamera ei voinut pilata näkymiä. Kuvien laadusta sen verran, että revin täällä nyt hiuksiani, kun kaikki blogikuvat tuntuvat puuroutuvan jossain kohtaa matkaansa. Olen nyt viime päivinä joutunut tyytymään läppärillä puuhailuun, ja tuntuu, että minä sekä Retina-näyttö ei olla ihan parhaat kaverukset.

Yllätän jopa itseni aasinsiltataidoillani, mutta näinkin kevyesti päästiin auringonpaisteesta tietokoneeseen! Ja tietokoneesta hypätään luontevasti uuteen laukkuuni, joka toimittaa mulla läppärilaukun virkaa. Äkkiseltään näyttäisi olevan vaaleanpunaista mokkaa, mutta mitäpä vielä; Kassi on paperia!

Sain viime viikolla yhteydenoton Valkoinen Lautturi -nettikaupan Tuulilta, joka kysyi, olisinko halukas testaamaan paperista uutuuslaukkua. Uashmaman laukku on siis valmistettu samasta materiaalista, kuin nuo sisustuksesta tutut paperipussit, jota vilahtelee meidänkin keittiössä. Luettuani, että laukkuun sujahtaa myös 13 tuumainen tietokone, hypin miltei riemusta. Olen nimittäin jo tovin metsästänyt kassia, jonka sisään saisi tietokoneen, mutta samalla mallia joka ei varsinaisesti näytä läppärilaukulta. Koska sopivaa yksilöä ei ole osunut eteeni, olen kiduttanut olkapäätäni Neverfullia roikottaen. Tästä viisastuneena asetinkin laukulleni pari kriteeriä: Kassissa pitää olla ehdottomasti crossbody -hihna ja kooltaan sen tulee olla sen verran pieni, etten änge ja tunge laukkuuni kaikkea viikon patikkamatkalla tarvittavaa.

Kone mahtuu laukkuun suojineen, mutta jätin nyt mustan pussukan pois kuvista ihan esteettisyyssyistä.

Koska laukku ei nyt varsinaisesti tietokonelaukku olekaan, se sopii toki ihan tavalliseksi käsilaukuksikin. Paperi on jämäkkää, mutta kuitenkin pehmeää ja kestävää. Periaatteessa vähän kuin nahkaa, vaikka nahkaa tässä laukussa on ainoastaan nuo yksityiskohdat. Sen verran paljon olen Uashmaman paperipusseja putsannut ja pessyt, että uskalsin myös valita hempeän vaaleanpunaisen värin, vaikka se ehkä hiukan arka onkin. Laukku toimii muuten varmasti myös miehillä, sillä vaaleanpunaisen lisäksi saatavilla on muitakin värejä.

Loppuun vielä Olof, joka tuntuu kasvaneen vajaassa viikossa ihan hirveästi. Tajusin nimittäin juuri, että en ole täällä blogin puolella edes julkaissut kuvaa meille jääneestä pikkukissasta.

Nyt lohikeittoa nassuun. Kivaa päivää!

*laukku saatu / Valkoinen Lautturi