Kirjoitin eilisen postauksen hetken mielijohteesta. Jätin tekstin lepäämään, ja ajattelin kai, etten sitä kuitenkaan julkaisisi. Kuivasin tytärtäni suihkun jälkeen keittiön sohvalla, puin pyjaman ja nousin painaakseni julkaise -nappia. Totesin vain ääneen, että painan nyt sitten liipasinta, ja mieheni tiedusteli perään, kuka kuolee.
”Tästä taitaa tulla hidas itsemurha, mutta otan riskin”, oli vastaukseni.
On aina vaikeaa ennustaa reaktiota, jonka blogiteksti herättää. Välillä kirjoitat kevyesti niitä näitä, ja olet hullunmyllyn keskellä. Tai sitten käy, kuten eilen; Luulet heittäytyväsi susilauman keskelle, mutta saat osaksesi samaistumista ja myötätuntoa.
Eilisen tekstini tarkoitus oli tarttua syömishäiriöön sairautena. Yhä edelleen moni ajattelee sen olevan teinityttöjen haihattelua, mutta kukaan ei vapaaehtoisesti itselleen voi sairautta valita. Siitä kärsii yhtälailla aikuiset kuin lapsetkin, tytöt ja pojat, joskin enemmistö sairastuneista on naisia. Siitä ei myöskään pääse eroon ”syö nyt vaan ja lopeta tuollaiset ajatukset / ei sun tarvi miettiä kilojasi” -latteuksilla. Sitkeydellä ja taistelutahdolla on jossain kohtaa suuri merkitys, mutta kukaan ei voi taikoa sairautta pois, vaikka kuinka niin toivoisi.
Värisokeana olen monesti huomannut, miten vaikea on selittää jollekulle, ettei näe värejä. Vielä vaikeampaa on selittää syömishäiriötä, sitä, ettei näe itseään. Kuvittele eläväsi peilitalossa. Näet itsesi joka puolella, toisaalla pitkänä, toisaalla hoikkana. Vilkaiset eri suuntaan, ja olet pieni ja pyöreä, alhaalta kapea tai ylhäältä leveä. Kuvittele, että et koskaan tietäisi mikä kuvista on oikea. Et olisi koskaan törmännyt oikeaan peiliin, ja elämäsi perustuisi sille, että arvailet vain mikä peili toistaa todellisuutta. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta sitä kai syömishäiriöisen kehonkuva on.
Omalla esimerkilläni halusin tuoda myös esiin sen harhaluulon, että kaikki syömishäiriöiset olisivat muka langanlaihoja ja nälkiintyneitä. Laihuus ja aliravitsemus on yksi syömishäiriöiden oire, mutta todellisuudessa sairaudessa on kyse paljon muustakin. Sitä ei voi välttämättä nähdä, sitä ei voi todeta vaakalukemasta tai vyötärönympäryksestä. Sairas ihminen voi olla laiha, mutta hän voi olla myös normaalipainoinen tai ylipainoinen. Sairaus voi muuttaa muotoaan, oireilla ja olla ehkä välillä ulkopuolisen silmiin huomaamatonkin. Kyse on kuitenkin pahimmassa tapauksessa kuolemaan johtavasta sairaudesta. Polustusmekanismin romahtaminen, sydänongelmat tai itsemurha, ne eivät todellakaan ole pikkujuttuja.
Vielä 1990-luvun ja 2000-luvun vaihteessa resurssit riittivät lähinnä alitravitsemuksen korjaamiseen, ja erityiset, syömishäiriöiden hoitoon keskittyneet tahot, olivat Suomessa aika vähäisiä. On kohtalaisen helppoa sulkea ihminen sairaalaan ja ravita. Sen jälkeen alkaa kuitenkin täysin toisenlainen taistelu, ja siinä taistelussa sairastunut on erittäin heikoilla vieraassa, ja syvästi vihaamassaan, kehossa. Nykyään hoidossa kai pyritään ottamaan paremmin huomioon sekä somaattinen, että psyykkinen puoli sairautta, ja syömishäiriöiden hoito lienee olevan pitkäjänteisempää, kun kuntoutumisen osuus hoidosta on parantunut. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että Suomessa hoito on edelleen kovin eriarvoista ja alueellisesti vaihtelevaa.
Varmasti jokainen sairastunut kokee sairautensa eri tavalla. Jonkun on ehkä helppo nimetä laukaisevat tekijät, joku pystyy katsomaan taakseen ja toteamaan, että on parantunut. En voi yleistää, kertoa vain lähinnä omasta näkökulmastani ja toivottavasti avartaa joidenkin katseita. Kiitos, että annoitte siihen mahdollisuuden!
Kuvan suklaakakku odottaa tuhoamista. En ole vielä eläissäni törmänyt mihinkään niin makeaan, ettei sitä voisi syödä. No, nyt törmäsin!
Mitä tulee eilisen kommentteihin, otan ne illalla käsittelyyni, viimeistään kun lapset menevät nukkumaan. En halua ohittaa niitä vastaamatta, mutta kiitän silti näin yleisesti kaikkia postauksen vastaanotosta!
Aurinkoisia ajatuksia!
