Kaupallinen yhteistyö⎮Posti & Indieplace

---

Koska viimeksi lähetit kortin? Siis ihan sellaisen fyysisen, kauniilla kuvalla varustetun kartonkipalan, jonka takapuolelle voi kirjoittaa vastaanottajan osoitetietojen lisäksi esimerkiksi kesäiset terveiset. Veikkaan, että aika moni vastaa lähettäneensä kortin viimeksi joulun alla. Minäkin vastaisin, jos olisin lähettänyt joulukortteja tai sisko ei olisi täyttänyt pyöreitä maaliskuussa. Joka tapauksessa myönnän lähettäväni paperisen tervehdyksen luvattoman harvoin.  Tänään enemmän siitä, voiko kortilla koskettaa tai tunteella ilahduttaa. Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Postin kanssa.

Onhan se aika upeaa, että sosiaalinen media mahdollistaa esimerkiksi arkisten kuvien ja sattumusten jakamisen. Isovanhemmatkin on helppo pitää läsnä lastenlasten elämässä, kun kuvia voi ladata yksinkertaisesti ja nopeasti. Some on ehdottomasti tuonut ihmiset lähelle toisiaan ja toistensa arkea. Joskin tietenkin jaamme elämäämme valikoiden, seuraajinamme somessa kun voi olla niitä ei niin läheisiäkin ihmisiä. Mutta onko maailma todelllakin sormenjäljistä peittyneen puhelimen näytön takana? Siellä jossakin bittiavaruudessa, jossa minun ja miljoonien muiden kuvat seilaavat kohti sosiaalisen median palveluja? Jaksan epäillä.

Kyllähän sitä itsekin välillä havahtuu miettimään, miten persoonatonta nykyajan viestiminen on. Ja hassua kyllä, aika usein juuri lapset herättävät minut ajattelemaan tätä seikkaa. Kyllä, juuri he digiaikaan syntyneet, joiden elämässä salamannopea viestiminen on ollut läsnä alusta asti. Nimittäin lähes jokaiseen eskaripäivään startattiin meillä pakkaamalla reppuun kirjeitä ja piirustuksia ystäville, ja melko usein niitä kulki repun mukana myös kotiinpäin. Yhtälailla piirustuksia on lähetty postin mukana ja kuittausta viestin saapumisesta, tai kirjeitse saapuva vastausta odotettu jännityksellä. Miksen siis minäkin jos lapsikin sen osaa!

Joskus ja jouluna, pätee varmasti monen kohdalla fyysisten tervehdysten lähettämiseen. Kortteja lähetellään paljon myös lomamatkoilta, mutta aika harvoin ihan tavallisen arjen keskeltä. Luvattoman harvoin edes merkkipäivinä tai muiden juhlapäivien alla. Itse en ole vuosiin kunnostautunut edes joulukorttien muodossa, koska on muka ollut kiirettä ja kaikkea muutakin. Ja siitä huolimatta mietin, kuinka kivalta se joka kerta tuntuu, kun postin mukana kulkeutuu tervehdys. Se ihan oikea kynällä kirjoitettu kirje tai postikortti. Osa saattaa killua jääkaapinovessa jopa vuosia. Miksen siis voisi voisi laittaa hyvää kiertämään ja ilahduttaa tunteella myös jotakuta toista.

Me laitoimme eilen Klaaran kanssa korttipajan pystyyn. Napattiin kaupasta nippu niitä kauniita kortteja, joita tulee aina silloin tällöin ihailtua, mutta hyvin harvoin ostettua. Rustattiin kortteihin kesäkuulumiset ja tärkeimmät terveiset, sujautettiin kirjekuoreen piirustukset, liimattiin postimerkkejä ja kipaistiin oranssilla laatikolla. Ja kyllähän siitä aika ihana tunne tuli. Vähän kuin olisi pieniä lahjoja lähettänyt.

Lompakostani löytyy oikeastaan aina postimerkkejä. Mutta koska niiden tervehdysten lähettäminen on jäänyt hyvin satunnaiseksi, olen kerran jos toisenkin lampsinut Postin palvelupisteelle nolostuneena ja kysynyt, vielä postimerkkini kelpaa vähän nuhruisena ja vähintään pari vuotta vanhana. Ja joka kerta vastaus on ollut kyllä. Ikimerkki kelpaa nimensä mukaisesti ikuisesti, eikä se vanhene lompakon tai käsilaukun pohjalla. 50 grammaan asti ikimerkki kiikuttaa kortit ja kirjeet perille ja paksummankin kuoren saa postitettua useamman ikimerkin avulla. Teisitkö muuten, että kirjeen enimmäispaino on kaksi kiloa? Se on aika paljon!

Mistä tunnistat ikimerkin:

Kotimaan ikimerkin kulmasta löytyy aina Suomi-neidon kuva. Se on maksumerkintä, joka kertoo, että merkki on voimassa ikuisesti kotimaan kirje- ja korttilähetyksissä. Mikäli kirjeesi painaa enemmän kuin 50 grammaa, mutta kuitenkin enintään 250 grammaa, liimaa kuoreen kaksi merkkiä. Korkeintaan kilon kirje taas vaatii neljä merkkiä ja siitä kahteen kiloon asti postisi kulkee kuudella ikimerkillä.

Ikimerkit kuljettavat myös ulkomaille lähetetyt tervehdykset. Ulkomaan ikimerkin tunnistat postimerkin kulmasta löytyvästä maapallon kuvasta.

Joulutervehdyksen ikimerkin tunnistat lumihiutaleen kuvasta. Tälle merkille on vuosittain voimassaoleva aika, joskin merkki käy taas seuraavana vuonna joulutervehdysten lähettämiseen. Jotta olisin kerrankin ajoissa, merkitsin kalenteriini päivän 14.12. Se on vuonna 2020 (joulu-ikimerkillä varustettujen) joulutervehdysten viimeinen postituspäivä.

Pitääkö tervehdyksen olla itse askarreltu? Mielestäni ei. Postikortti on postikortti ja joka ainoa kerta se on arvokkaampi kuin sähköinen tervehdys. Monesti jopa mietin korttihyllyllä, että onpas ihana kortti, mitäs sillä voisi tehdä. No mitäpä postikortilla voisi paremmin tehdä, kuin ilahduttaa jotakuta. Eikä siihen tarvita välttämättä joulua, pääsiäistä, ystävänpäivää tai synttäreitä. Kauniin kortin taakse kun voi vaikka rustata vain ajatuksen siitä, että kortti toi mieleen sen vastaanottajan. Kun mukana kulkee muutama postimerkki, tervehdyksen voi helposti lähettää vaikka ihan tavallisen kauppareissun yhteydessä, ja postimerkkejä myydään myös lähes jokaisen kaupan kassalla. Ja voisin jopa vannoa, että se ihan tavallisen arjen keskeltä lähetty tervehdys ilahduttaa vähintään yhtä paljon kuin juhlapäiviin liittyvät terveiset ja onnittelut. Toki arvostan suuresti itse tehtyjä kortteja. Joka joulu sellaiset kulkevat meillekin ja joka ainoa vuosi tunnen pienen piston sydämessäni. Mutta silti ajattelen, että ajatus on tärkein. Oli kortti sitten itse askarreltu tai valmiina kaupasta ostettu, sen lähettämiseen on käytetty enemmän aikaa ja vaivaa, kuin sähköisen viestin lähettämiseen.

Itse olen luopunut Facebookin käytöstä lähes kokonaan. Instagramissakin kuvia tulee jaettua yhä vähemmän tai ainakin pienemmälle joukolle. Enkä usko, että olen lainkaan ainoa, joka on pohtinut someajan persoonattomuutta. Sitä, että vaikka ajatuksensa jakaisi kaikille, se ei oikeastaan ole osoitettu kenellekään. Digiajan keskellä teinkin päätöksen, että meiltä lähtee tästä lähtien silloin tällöin tervehdys jollekulle. Olkoon se sitten kortti tai kirje, sisällöltään sanallinen tai kuvallinen. Jonkinlainen henkilökohtainen viesti ja merkki siitä, että vastaanottaja on mielessä silloinkin, kun arjessa ei tapahdu mitään sen kummallisempaa raportoitavaa. Sävyltään tervehdys voi olla hauska, tsemppaava tai syvemmän ajatuksen sisältävä. Tärkeää on vain se, että postin mukana kulkee ajatus siitä, että halusin juuri nyt lähettää tämän viestin juuri sinulle.

Yhtälailla ilahdun tervehdyksistä itsekin. Itse asiassa pidän kalenterini välissä niitä tärkeimpiä viestejä. Korttia ystävältä ja lasten kirjoittamia ”äiti on paras” viestejä. Ja onhan ne aika ihania muistutuksia arjen keskellä ja kalenterin sivuja selatessa.

Tajusin eilen kuitenkin yhden aika tärkeän seikan. Nimittäin sen, että puhelimeni ei automaattisesti näytä kaikkien yhteystietojen ohessa osoitteita. Puhelinnumero ja sähköpostiosoite kyllä näkyvät, mutta postiosoitetta ei ihan kaikille. Eikä minulla, nykyajan someihmisellä tietenkään ole mitään osoitekirjaa. Niinpä fyysisten viestien lähettäminen pitääkin aloittaa yhteystietojen tarkistamisella. Aika monen osoitteen tietenkin muistan ja tiedän, mutta jokunen piti kaivaa esiin aikaisemmista whatsapp-viesteistä. Jokunen jäi silti edelleen selvittämättä. Hyvät vinkit osoitetietojen keräämiseen ja kasaamiseen otetaankin siis ilolla vastaan!

Kuinka usein lähetät fyysiset terveiset läheisille tai kuinka usein edes ajattelet, että tekisit niin? Entä miltä tuntuu löytää käsin rustattu tervehdys postilaatikosta tai eteisen lattialta? Ainakaan omalla kohdallani nuo kaksi asiaa, eivät kulje rinnakkain. Postikortti on pieni juttu, mutta sillä on sitäkin suurempi merkitys.

Tärkeintä on kuitenkin mielestäni muistaa se, ettei fyysinen tervehdys tai sähköinen viesti sulje toisiaan pois. Maailmaan mahtuu tapoja ja tervehdyksiä. Välillä pitäisi kuitenkin miettiä sitä henkilökohtaista viestiä, joka ei ole kaikkien nähtävillä, vaan ilahduttaa juurikin sitä tiettyä ihmistä elämässäsi. Läheisyyttä voi ylläpitää etäältäkin, mutta läheisistään ei pitäisi etääntyä.  ♡

Musta on tuntunut nyt viimeiset pari viikkoa, että olen ollut lomalla. Ihan huit hait vaan elellyt kesäelämää ja nauttinut kaikesta upeasta. Nyt piti hetken antaa aivojen lähettää sormille käskyä, kun aloin tekemään blogia. Ehkä loma on tosiaan tehnyt tehtävänsä. Vaikka olen koittanut välttää kaikkea ylevää ajatustoimintaa ja antaa mielen lentää kesäisen keveällä taajuudella, tulin miettineeksi, että blogia on tullut kirjoitettua 12 vuotta ja viimeiset niistä melko kovallakin tahdilla. Ilman varsinaista lomaa tai tietoista pidempää taukoa. Nämä kesänollaukset ovat arvokkaita. Niitä hetkiä kun ei tarvitse miettiä, että mitä ihmeen mielenkiintoista sitä tuiki tavallisesta elämästään kirjoittaisi. Tai no, sen ihmeellisen suhteen olen luopunut jo aikoja sitten. Mutta sekin on kivaa, kun antaa somen olla muutaman päivän ja keskittyy ihan vain elämiseen.

Mutta tässä siis hikisenä trampalla hyppimisen jälkeen ja ennen saunaan hiipimistä ajattelin laittaa teille taas muutaman kesäkuvan. Puutarha huutaa vettä, ja koska pelkään kaivonpohjan kohta tulevan vastaan, nurmikon kastelusta ei ole ollut puhettakaan. Tuossa yhdessä pionikuvassa näkyy selkeästi millainen meidän yläpihan nurmi on. Kuollut, kuivunut, kaput. Alapihaa reunustavat puut onneksi suojaavat paahteelta niin meitä ihmisiä kuin nurmeakin. Mutta hei, viime kesänä tuohon uuteen maahan siirtämäni pioni kukkii! Olin varautunut ainakin vuoden taukoon, mutta siinä se nyt porskuttaa valkoisine kukkineen!

Pyörä on pysynyt visusti tallissa muutaman päivän. Toivottavasti ensi viikolla ei olisi enää ihan näin kuuma. Se 25 riittäisi oikein hyvin. Nyt on lähinnä sellainen ikävän tahmea olo ihan päästä varpaisiin. Aivot eivät toimi ja kroppa huutaa uimista ja viilennystä. Useimmiten tuota jälkimmäistä jätskin muodossa. 😀

Mutta nyt sinne saunaan. Josko sen jälkeen taas sietäisi kuumuutta paremmin. Ihanaa iltaa ja ihania kesäpäiviä! Nauttikaa, nauttikaa ja nauttikaa. 🌿

Se taisi olla meidän perheen ensimmäinen ihan oikea yhdessä vietetty juhannus. Kiitos siitä koronalle. Ja hyvä siitä tulikin, heittämällä paras mahdollinen.

Ruokapidot jäivät kuvaamatta, mutta laitoimme ystävän kanssa pöydän koreaksi varsin perinteisillä juhannusherkuilla. Oli munasalaattia, hölskykurkkuja, sillit, silakat ja muut kalat ja tietenkin uusia perunoita. Mansikkapavlovalla juhlistettiin myös yhden pienen pojan synttäreitä. Aatonaaton pyöräily veti sen verran väsyksi, että juhannussalot jäivät näpertämättä, mutta yöllä jaksoi taas jo kieputella seppeleitä. Paistettiin juhannusyönä myös lettuja ja nautittiin kesästä tavalla, jolla tällainen aamuihminen harvoin nauttii. Mietinkin, että rytmini on kääntynyt hieman kallelleen viime aikoina, kun iltaisin ei ole millään tohtinut käydä nukkumaan. Mutta ei se haittaa, kesä on nyt ja siitä pitää nauttia – myös öistä.

Juhannuspäivän iltana lähdettiin ajamaan myös juhannuksen toista satasta yöpyöräilyhenkeen. Tai no, olimme perillä puolen yön jälkeen, mutta olihan siinä oma taikansa. Ja jos kaikki maailma näyttää just nyt täydelliseltä ihan koko ajan, niin kyllä auringonlasku ja hiljaiset niityt lehmineen, hevosineen tai lampaineen ovat jotakin ihan maagista. Mä olen pyöräillessä tuntenut niin uskomatonta onnentunnetta siitä, että saan olla osa tätä ihan mielettömän kaunista maata ja etuoikeutettu saadessani ihailla sen parhaita puolia aivan läheltä. Mulla soi usein päässä jokin tunnelmaan tai tilanteeseen sopiva biisi, ja juhannuksen pyöräilyissä se oli ehdottomasti tämä:

Jos torstaina ajettiinkin kovan liikenteen mukana, niin yöpyöräilyllä päästiin nauttimaan luonnon hiljaisuudesta. Ainoastaan rengasäänet ja linnunlaulu leikkasivat kesäyön hiljaisuutta. Ihan mieletön tunne. Tuli sellainen fiilis, että olisi pitänyt kameralla kuvata koko lenkki, jotta tästä pääsisi nauttimaan myös talven tultua. Yöpyöräily päättyi yhden tytön synttäriskumppaan, suklaaseen ja virkistävään pulahdukseen.

Juhannuksesta jäi ihana muisto. Juuri sellainen, kuin siitä joka vuosi pitäisi jäädä. Olo on myös niin totaalisen levännyt ja rentoutunut, että en edes muista koska olisin ollut näin hyvillä fiiliksillä. Tänään pyörä on saanut levätä tallissa, mutta mieli suunnittelee jo seuraavaa ajoa. Kesäyöhön ehkäpä, ne kun ovat pian taas jo ohi.

Superihanaa uutta kesäviikkoa! 💛