Perjantaita ystäväiset! Ihan loistava kesäsää – varsinkin kun pysyy tuulelta suojassa. 🙂

Tässä viime vuosina fillarilla kulkeminen on ollut itselleni joko urheilua, tai sitten lasten kanssa pyöräilyä niin, että pienempi jälkikasvusta istuu takanani ja isompi ajelee itse. Sellainen yksin tehty ”huviajelu” on jäänyt väistämättä vähemmälle, ja vanha kunnon cruiserini on hautautunut autotallin perukoille. Tämä polkupyörä ei edusta lajinsa ylintä kärkeä, mutta koska polkupyörällä on värikäs historia ja hauska tarina kerrottavanaan, siitä on tullut itselleni kovin tärkeä.

Kahdeksan vuotta sitten, kun muutimme tänne mieheni synnyinkaupunkiin ja teimme muuttoa edelliseen kotiimme, tyhjensi taloaan saman kadun varrella yksi keski-ikäinen pariskunta. Tuon talon mies sitten siellä autotallia raivatessaan kauppasi tätä punaista paholaista minun miehelleni, joka tietysti osti kun halvalla sattui saamaan. Pyörä on kuulemma raskas ajaa, mutta minä voisin tykätä, ja niinhän minä tykkäsinkin! Ja tykkäsi muuten joku muukin. Punainen fillarini on nimittäin yritetty varastaa kolmesti, mutta mainittakoon, että vain kahdesti siinä onnistuttu.

Sinä päivänä kun edellinen koiramme kuoli, olin niin surusta sekaisin, että cruiseri jäi yöksi pihalle lukitsematta. No, aamulla sitä ei tietenkään löytynyt mistään, kunnes mieheni bongasi sen läheisen kerrostalon pihasta. Pyörä saatiin takaisin, ja kaikki oli hyvin. Parin päivän päästä mieheni tuli keskellä yötä kotiin, ja kerrostalossa asunut nuorimies jäi verekseltään kiinni autotallimme ovelta. Pelästyi raukka niin, että ryntäsi pakoon, eikä tiettävästi havitellut fillariani enää toista kolmatta kertaa. Seuraavana kesänä kuitenkin appiukkoni soitti ja kysyi, onko punainen polkupyöräni yhä tallessa. Nopea vilkaisu pihaan ja totesimme, että pyörä on kadonnut. Jälleen kerran, ja vielä keskellä kirkasta päivää! Onneksi appiukkoni oli bongannut cruiserini läheisen bussipysäkin pusikosta, jonne lainaaja sen oli hätäpäissään viskaissut. Pyörä takakonttiin, ja jälleen se oli turvallisesti kotona.

Noina kesinä kun asuimme vanhassa kodissamme pyöräilimme paljon, ja minä opettelin tuntemaan kotikaupunkiani. Koska esikoisen istuin oli kiinnitettynä paremman polkupyöräni taakse, fillaroimme usein iltaisin niin, että mieheni kuskasi esikoista ja minä sotkotin cruiserilla perässä. Kun Alma sitten liittyi kokoonpanoomme, koira otettiin mukaan pyöräretkille, ja siitä syystä punainen cruiserini sai myös korin. Ensin rottinkisen, jonka pentu istuessaan kalvoi äkkiä rumaksi ja sitten lopulta metallisen, joka pehmustettiin mukavaksi matkustajalle. Alma nautti ajeluista ja halusi aina mukaan. Lopulta koira kuitenkin kasvoi sen verran isoksi, että tavallinen pyöränkori jäi auttamatta liian pieneksi.

Klaaran synnyttyä hankimme polkupyörääni (siihen ”parempaan”) peräkärryn, ja lopulta lasten kanssa pyöräily onkin ollut sitä, että toinen ajaa itse ja toinen istuu takanani siinä samaisessa istuimessa jossa veljensäkin aikoinaan matkusti. Cruiseri ei ole pariin kesään tainnut saada paistatella auringossa, kunnes tänään kannoin sen ulos tallista, ja punainen paholaiseni sai taas ilmaa renkaisiinsa.

Meillä majoittuu tänä viikonloppuna mieheni vieraita, ja illalla talomme valtaa isompi miesjoukko. Vastavuoroisesti minä pakenen ystäväni luokse perjantai-iltaa istumaan ja juonia punomaan. Mukaan lähtee myös viinipullo, jonka avaamista on jo tovi yritetty, mutta korkki on pysynyt visusti kiinni. Josko siitä tänään saisimme kaadettua molemmille lasilliset. Siihen ainakin tähdätään!

Mitä cruiseriin tulee, ajattelin antaa sille taas uuden elämän ja ulkoiluttaa sitä ahkerammin. Rottinkinen kori nyt ainakin pitää hankkia. Sellainen, kukkakimpun ja viinipullon mentävä ainakin. Ruskeat renkaat, kädensijat ja satulakin voisivat piristää fillaria, mutta katsotaan nyt!

Joku saattaisi sanoa pyörääni huono-onniseksi, mutta väitän, että tällä pyörällä on ollut onnea huomattavasti enemmän kuin monella kanssasisarellaan. Ja kuten homma menee niin monen muunkin asian kanssa, tässäkin tapauksessa ne tunnesiteet syntyvät muistoista.

Ihanaa kesäviikonloppua! ♡

Huh hellettä ja voihan kesä! Eikä muuten mitenkään negatiivisessa mielessä, tykkään todella!

Tähän päivään on mahtunut niin paljon kesää ja kaikkea sitä kesätekemistä, josta pitkä talvi haaveillaan. On kahviteltu ulkona, pelattu kesäpelejä, syöty jäätelö, käyty uimarannalla, pelattu lautapelejä ja korttia ulkona viltin päällä, tehty kasa eväsleipiä ja retkeilty omassa pihassa… Ja vaikka niin aina liputankin neljän vuodenajan ja erityisesti kevään puolesta, nyt voisin jämähdyttää elämän juuri tähän pisteeseen!

Ehdin jo pelätä, että joudumme kyhjöttämään koko viikon kesävieraamme kanssa sisällä sadetta pitäen, mutta olipa onni, että säiden herra päätti suosia meitä ainakin osan ajasta. Kaupasta tosin katsottiin jo leivontatarvikkeet sateisemman päivän varalle. Täytyyhän niihinkin varautua! 🙂

Tämä alapihan varjoisuus viehättää itseäni näin lämpöisinä päivinä, ja huomaan vuosi vuodelta tulevani aurinkoherkemmäksi. Kuten kuvista näkyy, meidän Kylli on kanssani samaa mieltä, ja viihtyy oikein hyvin tuolla kaapelikelan alatasolla kun vain saa juttukaveria tai ainakin rapsuttajan.

Pullaa tuli leivottua eilen vähän isompi määrä pojan jalkapallopeleihin, ja onpa tuosta riittänyt lapsille herkuteltavaa vielä tänäänkin.

Vähän harmittaa, että siskon piti jo palata kotiin, mutta onneksi nähdään taas jo viikon päästä uudelleen. Meillä on kuitenkin ollut mukava päivä täynnä kivaa ohjelmaa. Täytyy kuitenkin sanoa, että kyllä se hiukan jo laittaa väsyttämäänkin. Onneksi tuntuu tuo pikkuväkikin nuutuvan jo suhteellisen aikaisin, joten tiedossa on rento ilta kirjan kanssa.

Kaunista kesäiltaa!

Ps. Kuolanpionit on täydessä kukassa! ♡

 

Pirtsakkaa perjantai-iltapäivää!

Se olisi huomenna suvivirren paikka. Koululaiset kirmaavat kohti kesälaitumia, valkolakit painetaan päähän ja todistukset säilötään kansioihin. Syksyllä aloitetaan sitten taas puhtaalta pöydältä ja uudella innolla.

Tuossa juuri edellispäivänä tuumailinkin kukkalähetysteni nihkeää hiipumista, mutta telepatiaan taitaa olla yhä uskominen. Eilen nimittäin sain taas tuliaispuskani Suomen Turusta, ja kylläpä se piristi kauniilla vihreävalkoisella luonnollisuudellaan. Kukat tuovat sopivasti juhlaa tähän vettä jakavaan viikonloppuun!

Kaikkien lomailevien lasten puolesta tietenkin harmittaa tuo kylmyys ja koleus, mutta nyt pitää vain luottaa siihen, että se kesä tulee jossakin vaiheessa.  Myönnän toki itsekin kaipaavani aamukahvin juomista ulkosalla, hellemekkoja ja paljain varpain hyppelyä. Niitä ja kesän kukkaloiston puhkeamista odotellessa, on kuitenkin ihan mukava kääriytyä villaan ja vällyihin ja nauttia kukkakaupan kimpusta.

Nappasin eilen kirjastosta kirjan, jonka lukemista olen lykännyt jo hyvän aikaa. Odottanut muka sitä oikeaa mielialaa ja fiilistä. Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää oli kuitenkin pakko ahmaista yhdeltä istumalta (kirja ei ole pitkä), enkä malttanut olla soimaamatta itseäni siitä, että luin sen vasta nyt. Jos siis kesäkirjapinoosi yhä mahtuu täydennystä, ja kyseinen kirja on lukematta, suosittelen lämpimästi! Rehellistä ja raakaa, mutta samaan aikaan pohtivaa ja ajattelevaa. Ei mitään kepeää kesälukemista, mutta juuri sellaista kahvipapujen haistelemista niiden kevyempien kirjojen välissä.

Viikonlopun ohjelmaan kuuluu paitsi ensi viikon ruokahuollon, myös jonkinlaisen lomaohjelman laatiminen ja varavuoteen sijaaminen. Me saadaan nimittäin yksi kaupunkilaistyttö luoksemme viikon lomanviettoon, ja sekös tuokin lisää elämää näiden seinien sisään. Uimarantaa ei taida tarvita nyt lomaohjelmaan listata, mutta koetetaan keksiä muista mukavia ajanviettotapoja.

Nyt kuitenkin kirjaston kautta viikonlopun viettoon. Hurjasti onnea kaikille koulunsa päättäville, valmistuville ja heidän vanhemmilleen. Onnistuneita ja hauskoja juhlia teille, ja muuten mukavan leppoisaa viikonloppua kaikille!

Tallenna