Ihan tosi tavallista arkea. Päiviä kotona, sateen ropinaa, makaroonilaatikkoa jne. Mutta miten hurjan onnelliseksi se tavallinen arki tekeekään. Nautin – ihan oikeesti! Arki rullaa nykyään niin sulavasti. Vauva on ottanut oman paikkansa, oppinut omat rytminsä, ja pysyy niissä. Nyt tiedän, millainen on ”helppo vauva”, ennen olin kuullut vain tarinoita. Alun hankaluuksien ja rikkonaisten öiden jälkeen voin nykyään sanoa saavani ihan tarpeeksi unta. Ei paina väsymys, tai univelka harteita. Toki oma aika on kortilla, arki paljolti lasten ehdoilla menemistä, mutta niinhän sen nyt kuuluukin olla.

Varmasti jokaisen kotiäidin, tai äidin ylipäätään, hermo on joskus koetuksella ja pinna kireällä. Kenenkäs ei olisi!? Mutta noin niin kuin enimmäkseen mä nautin meidän elämästä nyt todella paljon. Jos jotain saisin lisää, ottaisin enemmän aikaa puolisoni kanssa, ja enemmän aikaa koko perheen kesken. Mutta eihän näitä kannata jäädä kelaamaan, kai me sitten joskus saadaan taas olla kahdestaankin ihan kyllästymiseen asti.

Klaara täyttää huomenna kolme kuukautta. Sanotaan, että vauva-arki helpottuu siinä kohtaa. Niin kai. Meillä tuskin vauva enää helpommaksi muuttuu, mutta itse on nyt sopeutunut taas uuteen, ja kaikki tuntuu helpommalta kuin pari kuukautta sitten. Myönnän, että neljän vuoden ikäero lapsilla sai aikaan sen, että ehdimme jo tottua tosi helppoon arkeen.

Kuvissa tosi tavallinen tosi tavallisen päivän asu. Pehmeä, lämmin ja mukava, ne menee nykyään monen jutun edelle. Toisaalta nautin siitäkin, että pienen vauvan äidillä on lupa vain olla. Ei tarvitse ihan vimpan päälle laittautua, mutta toisaalta itseään ei saa unohtaa. Se  kultainen keskitie on tässäkin kohtaa varmasti kaikinpuolin paras.

Muistatteko viime keväänä hankkimani korallit pöksyt? Ne zaran nuortenosastolta ostetut. No nää on ne samat pöksyt yhden pesun jäljiltä. Että sellaista laatua… Mutta onni onnettomuudessa; Ne on paremman väriset nyt!

Arkisen tavallista ja turvallisen mukavaa tiistai iltaa teillekin!

Home sweet home! Mummulaviikonloppu takana, ja kotiin on palattu. Sunnuntai ilta kuluu pyykkivuoren selätyksessä, laukkujen purkamisessa, ja tietty uuteen viikkoon valmistautumisessa.
Blogi tosiaan jäi viikonlopun ajaksi täysin hunningolle, mutta josko tästä reipastuisin, ja tarttuisin kommentteihinne. Siihen ainakin tähtään!
Kivaa oli; Saunottiin, kylvettiin, syötiin mummun lettuja ja katseltiin kipsin (=kidsing). Isikin oli vielä viikonlopun jäljiltä hengissä, ja koti oikein kauniissa siivossa! Loistavaa!

Meillä on lapsilla molemmilla tuollaiset kånkenit. Tosi kivat reput, joihin mahtui nytkin ainakin osa kyläilytarpeista. Klaaralla tuo reppu toimii oikeastaan hoitolaukkuna, noissa kun on ne nepparit hihnoissa, ja laukun saa myös rattaiden tai vaunujen aisaan näppärästi roikkumaan. Mulla oli itsellänikin aikoinaan kånken koulureppuna, mutta se on kyllä hivenen jo huonommassa kunnossa.

Mutta reppuja enemmän teitä varmaan kiinnostaa, kuka onnekas voitti ihanan Pernille Corydonin -arvonnan!?
Laitoin viestiä Hannalle, onnea, voitit ihanan korun!
Kiitos vielä Sannalle arvontapalkinnosta, ja kiitos kaikille osallistujille – teitä oli ihan mieletön määrä!

Mutta nyt hommiin, että saadaan laukut joskus purettua ja tavarat taas paikoilleen….
Leppoisaa sunnuntai iltaa!

Ja sitä luntahan on nyt kovin vähän! Kevät tuli oikeastaan viikossa, niin nopeasti, että ei oikein edes pysty ymmärtämään. Tuntuu kuin syksystä olisi vain hetki, pieni silmän räpäys vain. Juurihan me vasta muutimme tänne, ja toivoin lunta peittämään hoitamatonta pihaa. No, siinä ne nyt ovat; Lehdet surrulisena maassa, ja piha odottamassa kruopsutustaan.

Naapuri hakkasi syksyn ja talven aikana metsänsä matalaksi. Puita on kaadettu myös omasta pihasta, ja näkymät ovat aika autiot ja lakeat. Itseasiassa kirjoitan nytkin moottorisahan ääntä kuunnellen. Kävin juuri hyväksymässä suuren, vanhan ja kauniin, riippakoivun kaatamisen. Juurikin tuon, jonka oksille ylimmän kuvan köynnökset ovat kiivenneet. Kahdesta kilpalatvasta kasvanut koivu on keskeltä halki, ja natisee uhkaavasti tuulisella säällä. Pakko mikä pakko.

Niilon suuresta pulkkamäkikasasta on jäljellä enää vain mitätön valkoinen läntti. Ne on niitä menneen talven lumia. Mitäs niitä murehtimaan.
Haravoitavaa olisi ihan omiksi tarpeiksi, perennapenkit pitäisi käydä läpi, ja siivota. Työtä on enemmän kuin yhdessä kesässä ehtii mitenkään tehdä, mutta onneksi meillä on aikaa. Tämän asian kanssa pitää vain katsoa omaa rajallisuuttaan silmiin.

Yllä olevan kuvan vasemmassa laidassa näkyy se, mikä vielä tänään oli ”kuusiaidasta” jäljellä. Keskellä ulkorakennus, ja sen vasemmalla puolella ensimmäisen kuvan pihavajan katonharja. Oikealta voi juuri ja juuri erottaa päärakennuksen.
Punainen tupa, josta puuttuu vain perunamaa. Sen suunnitteleminen alkaakin olla jo ajankohtaista! Taidankin julistaa puutarhakauden virallisesti avatuksi. Haravan varteen mars!