Aamupala ei ole koskaan ottanut kovinkaan suurta sijaa elämässäni. Yksin aamupalan sosiaalinen merkitys on ollut olematon, eikä itseään varten ole jaksanut vaivautua laittamaan mitään erikoista. Aamupala on myös vuosien mittaan jäänyt sen tavallisen syyn jälkoihin – kiire sanelee aamujen rytmin.
Jo vuosia olen kuitenkin syönyt lähes päivittäin aamupuuroni. Kahvin juon toki kaikessa rauhassa, enkä kaipaa kyytipojaksi mitään. Nopea mikropuuro on ollut helppo vaihtoehto, nopea syötävä juuri ennen töihin tai kouluun lähtöä. Edelleen noin viitenä päivänä viikossa lusikon napaani kauraleseistä veteen keitetyn puuro. Pari kertaa viikossa se kuitenkin unohtuu, tai yksin kertaisesti aamu on niin kiireinen, että oma puuro on se, mistä pitää joustaa.

Harkitusti olen alkanut opetella aamupala-ihmiseksi. Sinänsä hankalaa, sillä perheessämme ei ole yhtään henkilöä, jolle syötävä maistuisi ensimmäisen hereilläolotunnin aikana. Sosiaalista painetta ei siis edelleenkään ole perheen yhteiselle aamupalalle. Hyväksyttyäni tosiseikan aamukahvirituaaleistani ja aamuisesta ruokahalustani, olenkin alkanut suosiolla jättämään aamupalan aamun viimeisiin hetkiin. Ensin kahvi, sitten muut aamuvalmistelut ja lopuksi se aamupala. Sinänsä kauraleseiden nauttimisessa mitään epäterveellistä ole, mutta kaipasin aamuihin jonkinlaista muutosta.
Nyt, muutaman viikon noudatettuani jonkin verran monipuolisempaa aamuruokavaliota, huomaan muutoksen kehossa ja mielessä. Monipuolisemman aamupalan jälkeen olo on kylläinen pitkälle puoleen päivään, ja mikä ehkä tärkeintä; Huolella valmistettu ja kauniisti katettu aamupala piristää omaa mieltä täysin eri tavalla kuin veteen kiehautetut kauraleseet. Oikeastaan aamupalan syöntiä voisi verrata joihinkin niistä itsetunto-oppaiden mantroista, joita peilin edessä pitäisi toitotella. Näen vaivaa itseni vuoksi, annan itselleni jotakin hyvää jo heti aamusta alkaen, ja tunnen itseni arvokkaaksi. Kuulostaa ehkä todella typerältä, mutta itse huomaan eron mielialassani aika nopeasti. Pysähdyn heti aamulla, ja annan aikaa hetken itselleni. Eihän se voi olla huonoa!

Muutamana päivänä viikossa olen nyt korvannut ikuisen puuroni maittavammalla aamupalalla. Maitorahkaa, maustamatonta jogurttia, tuoreita hedelmiä ja marjoja. Kauraleseitäkään toki unohtamatta, ne kun sopivat aina sekaan. Kyse ei niinkään ole ravintoarvoista ja kaloreista. Enemmänkin itsensä hemmottelusta, kropan tarpeita unohtamatta.

Syksy on muutosten aikaa. Monelle syksy on myös uusi puhdas pöytä samaan tapaan kuin vuodenvaihde. Ehkä oma muutoksen kaipuunikin johtui juuri tästä – mene ja tiedä.
Mitä muutoksia ja lupauksia teillä on syksyn varalle? Vai nappaatteko ajatuksen tästä; Huolehdin itsestäni paremmin – heti aamusta alkaen?

Aurinkoa perjantai päiväänne!

Tiedättekö ne pienet salaisuudet, joita ei tohdi kertoa oikein kenellekään. Niitä pitää sisällään, ja jokainen päiva salaisuus ikään kuin kasvaa. Lopulta salaisuudet paisuvat, ja tuntuu kuin räjähtäisit, mikäli et kerro tietojasi eteenpäin.
No, minullakin on ollut sisälläni pieni salaisuus, joka on tässä vaiheessa paisunut jo sellaisiin mittoihin, että sen salaaminen on lähestulkoon mahdotonta.

Maailman luonnollisin selitys loputtomaan väsymykseen ja mielialojen heittelyihin. Luonnollinen selitys niin moneen viimeaikoina elämää värittäneeseen asiaan. Tosin, nyt toisella kolmanneksella huomaan voimien palautuvan ja väsymyksen väistyvän. Mielialojen heittely ja hormonien hyrinä on kuulemma yhä pelottavalla tasolla, mutta josko sekin tästä rauhoittuisi.

Niin pitkään ja hartaasti toivottu asia. Ja, kuten viime kerrallakin, rukouksiin vastataan juuri silloin, kun vähiten sitä odotat, ja toivo makaa jo romukopassa. Vieläkin on ollut vaikeuksia antaa iteselleen lupa iloita. Tänään, nähdessäni toistamiseen pienet sisälläni sätkivät kädet ja potkivat jalat, päätin antaa itselleni luvan onneen. Muistan edellisen raskauden aikana lukeneeni jostakin viisauden ”tämän päivän ilo ei ole huomisen onnesta pois”. Loppujen lopuksi elämässä ei voi murehtia asioita ennakkoon, ihmisen on elettävä hetkessä.

Olen etääntynyt koko blogimaailmasta, sillä olen yksinkertaisesti ollut liian väsynyt tuijottamaan tietokonetta. Sen sijaan, että olisin osannut rentoutua blogien ääressä, olen tarvinnut rehellistä unta. Ja paljon.
Kenties tämä bloggailukin helpottuu, kun ei tarvitse salailla mitään. Väistyvä väsymyskin antaa uutta intoa. Tosin blogin sisältöön tämä nyt vaikuttaa, siitä olen varma. Eli tästä eteenpäin ja näillä eväillä.

Aurinkoista keskiviikkoa!