Kesä alkaa ihan oikeasti olla jo takanapäin, ja elokuu lopussa. Enkä tarkoita sitä, että kaipaisin kylmyyttä ja sadetta, vaan sitä, että elokuun jälkeen aurinko ja lämpö ovat kaunista syyssäätä.
Kesästä on vain luovuttava – niin haikealta kuin se tuntuukin.

Tällä hetkellä syksy tuntuu jotenkin niin raikkaalle. Se tuoksuu aamulla nenässä ja lämittää iltapäivällä kasvoilla. Tuo mukanaan harrastuksia ja ystäviä, arkeen pikkuisen ennemän säännöllisyyttä ja rutiinia.

Ostin jo muutama viikko sitten suuret pallokrysanteemit rappusille. Ajattelin niiden menevän sitten syyskukkinakin, kun kaikki muu alkaa jo olla kukkinutta. Vaan enpä tällä kertaa valinnut keltaista tai oranssia, en violettia tai viininpunaista. Löysin suloiset yksilöt suloisen hennon vaaleanpunaisina. Ei lainkaan syksyisen väriset.
Näitä kesäsävyjä aion katsella ensimmäisiin pakkasiin asti!

Ihan oikeasti. Ei harmita kesän loppuminen, ei pelota pimeys. Uutta kohti vaan, niin ajattelen.
Ole pari päivää puuhastellut (lue siivonnut ja järjestellyt) kaikenlaista. Pakannut kesäkamoja laatikoihin, karsinut kiertoon menevää kamaa kaapeista, suunnitellut välttämättömiä (ja vältettäviäkin) hankintoja, poistanut nyppyjä villavaatteista, nautiskellut kynttilän tuoksusta ja uppoutunut siinä sivussa lukemaan. Joku voisi sanoa, että olen kotoillut, mutta kiellän jyrkästi. Ihan kamala sana! 

Siis mitään blogijuttuja ei nyt oikein ole.
Kaikenlaista kotihommaa. Komeroita, kaappeja, suunnitelmia ja ideoita. Syksyllä iskee sellainen perusteellinen siivouspuuska. Koko kesä on eletty lähinnä ulkona, ja nyt alkaa valmistautuminen talven sisälläoloon. Ihan niin kuin sitä talven komerossa viettäisi, mutta kaipa nekin on joskus siivottava, ja syksyiset sadepäivät on siihen parasta mahdollista aikaa.

Koitan vielä keräillä ulkoa mahdollisimman paljon kukkia. Surullista, että pian näidenkin tilalla on viikonlopuksi hankittu marketin ruusupuska.