Ja sitten se syksy saapui kertaheitolla! Eipä juuri tarvitse enää syysfiilistä etsiä, nyt kelpaisi oikein hyvin käpertyä vain kotiin ja poltella kynttilöitä. Lakaista kalenterista kaikki menot ja linnoittautua omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä. Vaikka toisaalta juuri sitä kai lopulta yritän välttää. En toki kokonaan, mutta sellaista kaiken kattavaa syksyn alavireisyyttä. On siis jokseenkin hyvä pitää kalenterissakin jotakin ja antaa pyörien pyöriä.

Tällä hetkellä liikkeessä pysyminen ei tuota juurikaan ongelmia. Kun arjessa ei ole kuin yksi aikuinen ja yhteen viikkoon on mahdutettu tavallisten harrastusten lisäksi ihan kaikkea mahdollista huoltajailloista jalkapalloturnauksiin, opiskeluun ja kokouksiin on tekemistä mieluummin liikaa kuin liian vähän. Tästä saatiinkin pieni kahakka aikaiseksi, kun mieheni otti esikoisen kanssa yhteen ja totesi, että olisi helpompaa olla vallan poissa. Helpompaa se tosiaan olisi minustakin ollut moneen kertaan jäämisen sijaan vain lähteä. Mutta no, sammakoita pääsee ja kaikenlaisia aivopierujakin ihan varmasti vielä tulevaisuudessa. Näillä asetuksilla nyt kuitenkin mennään ja ollaan kiitollisia, että kaikki on lopulta kuitenkin hyvin.

Oman lisänsä stressitasooni tekee the kasvihuoneprojekti. Katsokaas kun haluaisin sen tuohon just nyt ja yhtään enempää odottamatta! Mutta ei auta kuin luottaa siihen lupaukseen, että kasvari on tämän viikon aikana pystyssä. Ja tosiaan riittäähän siihen vielä sunnuntai-iltakin. 🙂

Aika sateenpieksemää alkaa olla kaikki puutarhassa, mutta komeamaksaruohot jaksavat onneksi kukoistaa. Niitä onkin nyt maljakoissa pitkin kotia. Välillä kun pitää kuitenkin ehtiä myös pysähtymään ja nauttimaan kodistaan.

Tämäkin postaus olisi tullut aiemmin, jos koulun mehukanisteri ei olisi vuotanut autoni takaluukkuun. Mutta hei, onni on ystävä joka äyskäröi sekamehua vararenkaan kaukalosta ja pesee auton sisuksia kanssani vielä iltahämärällä.  Siinä kohtaa päivästä kun itsellä on itku jo tosi herkässä. ♡

Olkoon torstai täynnä toivoa. Nyt nukkumaan!

Heipsan ja aurinkoa uuteen viikkoon!

En tiedä, oliko se tuo kuuma kesä ja se, ettei uunia juuri halunnut lämmittää, vai sitten vaan jokin selittämätön mielensolmu, mutta tajusin tuossa viikonloppuna, että olen tyystin lopettanut leipomisen. Tai siis olen toki leiponut kaikenlaisia kakkuja ja piiraita pitkin kesääkin kun on ollut tarve, mutta olen lopettanut sellaisen ”harrastusleipomisen”. Sen, että vatkaa tai vaivaa taikinaa ihan puhtaasti pelkästä tekemisen ilosta. Viime aikoina on tuntunut, että olen kadottanut otteeni vähän useammankin asian suhteen ja seilannut omassa pienessä ristiaallokossani. Tästä syystä puhdas oivallus leipomisen ihanuudesta tuli enemmän tai vähemmän hyvään saumaan. Jonkinlainen lukko avautui ihan muuten vain leivotun omenakakun myötä. Ehkä leipominen vain on sellainen omia elämänarvoja vahvistava harrastus, jota ei saisi unohtaa vaikka kuinka olisi hellettä tai muuta ihmeteltävää.

Kuten olen kertonut, meillä ollaan toistaiseksi vielä mummulan omenasadon varassa, mutta tänä vuonna se sato onkin ollut varsin tuottoisa ja noista raamatullisia hedelmiä on riittänyt meillekin oikein mukavasti. Tosin minusta tuntuu, että kuiva kesä on tehnyt omenoista älyttömän jauhoisia, enkä saanut ainuttakaan hedelmää kestämään omenakairan (tai -poran) lävistämistä. Uuniin mennessä omenakakku ei siis ollut kummoisenkaan näköinen kun lohkot hapertuivat käsiini, mutta vanha sanonta ”leivo leipä liipin, laapin, kyllä uuni kaunistaapi” piti kutinsa ja lopputuloksesta ei tullut lainkaan hullumpi. Koska se ”harrastusleipominen” on sitä lajia leipomista, jossa jokainen työvaihe ja jokainen tuoksu on vähintään yhtä tärkeitä kun aikaansaatu lopputulos, nakkasin kakkutaikinaani oikein kunnolla kanelia. Omenan ja kanelin tuoksuyhdistelmä jos mikä saa aikaan takuuvarman hyggefiiliksen.

Jos kuuma kesä laittoi pasmat sekaisin, on tämä syksysttelykin tänä vuonna vähän kaksipiippuinen juttu. Jossain määrin nimittäin syysfiilikseen pääsee vaikka sitten omenan ja kanelin tuoksulla, mutta esimerkiksi callunat on tullut kierrettyä kaupassa vielä toistaiseksi aika kaukaa. Että vaikka siihen fiilikseen jotenkin pääseekin, niin ei kuitenkaan vielä ihan kunnolla. Mutta ehkä sekin tästä vielä iskee päälle ihan tosissaan. Kenties ensimmäisen takkatulen myötä ja kelien jossakin kohtaa viiletessä.

Olen viime aikoina saanut kokea myös vilkasta unielämää ja tässä eräänä aamuna totesin miehelleni, että näin ihan hirveää painajaista. Unessani nimittäin oli joulu, enkä ollut yhtään ehtinyt valmistella ja hössöttää tuota loppuvuoden suurfestaria. First world problems, tiedän! Mutta hei, aika kauheeta silti! Joten myönnettäköön, että kun tässä viime päivinä olen lihottanut Pinterestin kasvihuonetauluani, on sieltä kuvavirrasta tullut napsittua muutama jouluinenkin idea jo ainakin korvien väliin hautumaan. Sanokaa mitä sanotte, kyllä ihmisen pitää tehdä just niitä juttuja, joista tulee hyvä mieli. On se sitten ihan huvin vuoksi leipomista tai joulusta inspiroitumista syyskuussa.

Omenakakun ohjeen olen kirjoittanut blogiin pariinkin kertaan, mutta löydät sen esimerkiksi Omenakakku kuin kukka -postauksesta.

Ensi viikolla nämä kahvittelut hoidetaan toivottvasti jo kasvihuoneessa, joten kaipa siinä on hyvä syy loihtia taas joitakin herkkuja. Ja Ehkä sitä sitten myös innostuu niistä syysistutuksista. Monta ideaa ja mielikuvaa on jo valmiina, nyt pitäisi vain päästä toteuttamaan!

Oikein ihanaa maanantain jatkoa! ♡

Maanantaita!
Ja ajatella, että ollaan jo syyskuussa! Tuntuu ihan hassulta, kun juurihan tässä vasta ihmeteltiin erityisen lämmintä kevättä. Ja vaikka syyskuun nyt luvataankin alkavan varsin kesäisissä lämpölukemissa, oli ainakin täällä meillä tuo kuun aloitus varsin syksyinen. Lauantaina nimittäin satoi vettä välillä oikein kunnolla ja enemmän tai vähemmän ihan koko päivän. Menin heti aamulla ulos nostelemaan sormustinkukan taimia kukkapenkkeihin ja vaikka ylläni oli sadevaatteet ja kumisaappaat, olin kuin uitettu koira. Tavallaan oli myös aika ihanaa lätkiä menemään savisissa saappaissa ja kuraisissa vaatteissa. Kädetkin tuli huuhtaistua syöksytorven alla, joten jokin kurraleikeistä innostuva lapsi sisälläni nautti tilanteesta hyvinkin paljon.

Mutta jos lauantai olikin hämärän syksyinen ja sateinen, niin onhan tuo valo ja aurinko onneksi taas palannut syyskuutakin ilostuttamaan. Niin kivaa kuin välillä onkin nauttia hämyisestä sadepäivästä, en ihan vielä ole valmis luopumaan valosta. Oikeastaan en luopuisi siitä ollenkaan, mutta Suomessa kun ollaan, tähänkin asiaan pitää jollakin tasolla valmistautua. Henkilökohtaisesti oma valmistautumiseni on pitänyt tähän asti sisällään uusiin kirkasvalolamppuihin tutustumista. Kohta 15 vuotta vanha valonlähteeni alkaa olla jo melkoisen tehoton. Jos teillä on vinkata joku hyvä kirkasvalolamppu (mielleellään tuollainen uusi LED), niin otan vinkit ilolla vastaan.

Koska meidän omenapuut on vielä sen verran pikkuisia, että omeanoiden suhteen ollaan kaukana omavaraisuudesta, ollaan kuskattu tänäkin vuonna omppuja mummulasta. Lähinnä niitä on tullut syötyä ihan sellaisenaan, mutta tällä hetkellä keittiön pöydällä on aineksia omenagranolaan. Jokunen omppu päätyy myös uuniin kuivumaan ja saa ehkä päälleen hennon kanelihunnun. Tulee muuten samalla kiva huonetuoksu. 🙂

Oikein mukavaa syyskuun ensimmäistä viikkoa!