Meinasin jokunen vuosi sitten tulla lynkatuksi äitinä, joka välittää vain joulukoristeiden ja sisustuksen yhteensopivuudesta, ei niinkään lasten joulumielestä. Huolena oli punaisen värin, ja ennen kaikkea tonttujen puuttuminen. No, blogissa ei aina näy ihan kaikki, mutta tarkkasilmäinen on voinut silti huomata, että meillä jouluaan viettää sama tonttuperhe vuodesta toiseen. Lisäksi on possuja useampaan lähtöön ja tietenkin lasten askartelemia joulukoristeita. Mutta mikä tärkeintä, ne ei ole täällä ainostaan lasten ilona, vaan tuomassa joulua yhtälailla minulle itselleni. Muistan lapsuudesta sen kostean varaston tuoksun, joka tuli aina joulun alla sisään yhdesssä joulukoristelaatikon kanssa. Se sekoittui ihanasti lumipestyjen mattojen tuoksuun ja kuuluu ehdottomasti lapsuuden parhaisiin joulumuistoihin. Ehkä juuri siksi nautin niin kovasti, kun tonttu-ukot kaivetaan kylmältä vintiltä sisälle lämmittelemään. Siinä on oma taikansa. Ja perinteissä, koska mulle joulu on pitkälti myös niiden vaalimista.

Tonttukalenterit olivat jossain kohtaa yläkerrassa ja roikkuivat lasten vaatekaappien kyljessä. Sitten niiden täyttäminen koitui ylitsepääsemättömän vaikeaksi, ja kalenteritontut oli pakko kantaa alakertaan. Jos illalla ei ehdi täyttää taskuja (olen iltaunisempi kuin lapset), aamulla on vielä toinen tilaisuus. Joskin mielikuvitusta tuollaisten taskujen täyttäminen vaatii – varsinkin esikoisen kohdalla. Onneksi hän näppärästi itse kertoi, että sinne voisi tänä vuonna ostaa jalkapallokortteja. Yritän myös täytää taskuja hyödyllisillä jutuilla kuten sukilla. Enää nuo eivät hurraa erilaisten hammasharjojen vuoksi, mutta joskus nekin olivat ihan hyvää kalenteriyllätystä.

Raitapaitaiselle tontulle tuli ikää 11 vuotta. Loppu armeijasta taitaa myöskin täyttää jo pyöreitä. Hankin nimittäin kalenteritontut 2009, eli esikoisen toiseksi jouluksi. Haaveilin silloin kovasti toisesta lapsesta ja ostin samalla myös tyttötonttukalenterin (kuulostaa muuten kauhealta ilman tonttu-sanaa :D). Vaan niin vuodet vierivät ja tonttutyttö oli ikään kuin minun talismaanini, kunnes se jouluna 2013 sai taskuihinsa pieniä hiuslenkkejä ja pinnejä. Muistan vieläkin kuinka onnellinen olin niitä ostaessani.

Kalenteritontut on ankkuroitu keittiöön, mutta muuten tonttuväki liikkuu melko vapaasti. Eilen ne kasaantuivat keittiöön seuraamaan tanssiesitystä, mutta jonkun voi joskus löytää sohvan nurkasta tai vällyjen välistä.

Niin kauniita joulukoristeita kuin nykyisin myydäänkin, niin kyllä ne rakkaimmat on silti niitä, joilla on tunnearvoa. Meidän joulukuusta ei koskaan pueta tiettyyn sävyyn tai tyyliin, vaan sen oksilla on aina myös muistoja ja aarteita vuosien takaa. Sillä vaikka muutenkin, niin varsinkin jouluna perinteet ja muistot ovat mulle erityisen tärkeitä.

Seitsemäntoista vuotta. Niin kauan siihen meni, että sain olla meillä se, joka viritteli Jouluradion kuulumaan ja perusteli tarpeensa luoda joulutunnelmaa musiikin avulla. Jouluyö juhlayö pauhaa tälläkin hetkellä keittiön kaiuttimista, mutta tällä kertaa mieheni toimesta. Ihanaa! Tunnen jonkinlaista puhdasta riemua. Joskin kiitos kuuluu varmaan enemmän miekkosen eiliselle kirkkokonserttikeikalle, kuin omalle väsytystaktiikalleni,  mutta hei, lopputulos on se, mikä ratkaisee: Ensimmäinen adventti ja puolisoni haluaa kuunnella joululauluja! ❤️

Omaan viikonloppuuni on kuulunut vahvasti kuvaushommat, ja siitä kiitos valoisille ja lumisille pakkaspäiville. Sunnuntai-illan aion kuitenkin pyhittää ihan vain ensimmäisestä adventista nauttimiseen. Meillä poltetaan kynttilöitä ja juodaan glögiä. Ulkona tupruttaa taas lunta ja tunnelma on liki juhlava. Ihanaa, joulu on tosiaan tulossa!

Joulukuun ensimmäisen kunniaksi Instagramissa on myös ihana kirja-arvonta. Paula Mäkipellon Jotta minä muistaisin – Rivejä äidiltä. Kirja jota ei yksinkertaisesti pysty lukemaan kuivin silmin ja samalla teos, jonka jälkeen yksikään päivä ei ole vain tavallinen arkipäivä, päivä muiden joukossa. 

Ihanaa joulukuun alkua ja ensimmäistä adventtia. 🌟

Kun olin perjantaina kuljettanut lapset kaatosateessa (ties monettako päivää peräkkäin) kouluun ja mieheni tokaisi, että sen pitäisi tuosta muuttua lumeksi, nauroin ja totesin, että ei ole ennusteisiin luottamista. Kun sitten kymmenen jälkeen vapauduin puhelinhaastattelusta ja katsoin ulos, veden sijaan taivaalta tulikin räntää samaan tahtiin kuin vettä on kaatunut alas miltei koko marraskuun ajan. Ja kun eilen illalla sää meni pakkaselle, puut kimmelsivät jäisessä lumipeitteessään, kasvihuone muuttui omanlaisekseen talvipalatsiksi ja yllä levittäytyi tähtikirkas taivas, luulin päässeeni taivaaseen. Voi olla, että lumi ei ole tuossa jouluna, mutta parikin sateetonta päivää, ja Joulupukki pääsisi edes kanootin sijaan kulkemaan autolla.

Nousin tänään aikaisin, ja miten ihanaa oli seurata päivän valkenemista. Ja päivällä aurinkoa ja illan tullen taas kaunista sinistä hehkua. En ole marraskuuihminen, mutta tykkään kyllä talvesta. Puhtaan valkeasta lumesta ja raikkaasta pakkassäästä.

Vaikka meidän kodin joululook syntyykin aika pienillä jutuilla, kynttilöillä ja kukilla on kuitenkin ollut ihana ripustaa myös erilaisia valoja ikkunoihin ja asetella kalenteritontut valmiiksi sunnuntaiaamua odottamaan. Kiitos lumen, sisään on hiipinyt melko jouluinen tunnelma. Keittiössä on muuten myös kaksi uutta tuolia, ja ne on ne, joista kirjoittelin Pehmeän lämmin koti -postauksessa.

Olen tänään hemmotellut lapsia makaronilaatikolla ja lauantain irtokarkkipusseilla. Olen taas innostunut katselemaan telkkaria, ja tänään olisi vuorossa paitsi Shetlandsaarten murhat, myös Alta Mar, eli Aava meri -sarjan toisen tuotantokauden jaksot, joista olen imaissut jo kolme. Vitsi, miten koukuttava!

Niin, että ihanaa lauantai-iltaa sullekin. Ostin itselleni Fazerina suklaalevyn ja Da Capon. Karkkipäivä se on oltava äidilläkin. 🙂

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.