Hassu juttu, että vaikka sitä oikeaa taloa ja kotia ei olekaan vielä löytynyt, tekee aivot jatkuvaa visiointityötä. Olen oikeastaan aloittanut tulevan kodin suunnittelun jo ihan kirjallisestikin; Listaamalla asioita, joita en missään nimessä halua. Vaikka tämä talo ei ollutkaan se meidän unelmien koti kaiken rempan ja työnkään jälkeen, olen oikeastaan iloinen, että tämä kaikki on koettu. Talo on ollut ikään kuin harjoituskohde. Tiedän monta siaa, jotka tekisin tulevaisuudessa toisin. Olen listannut virheitämme ja suunnittelun puutteita. Mitkä ratkaisut eivät ole toimivia, mitkä värit miellyttävät, millaiset pinnat ovat kauniita ja samanaikaisesti myös toimivia.

Vaikka meillä on tällä hetkellä kaksiotehanat, posliinialtaat ja paljon muuta monen mielestä epäkäytännöllistä ratkaisua, tyytymättömyyteni ei kohdistu niihin. Todennäköisesti niitä ei löydy tulevasta kodistamme, mutta olen ollut kuitenkin tyytyväinen niiden suhteen. Sekä kaksiotehanat, että posliinialtaat ovat olleet käytännöllisiä kaikista epäilyistä huolimatta.

”Mitä tekisin toisin”-listani on valtavan pitkä, mutta yhtenä hyvänä esimerkkinä pidän erilaisten pintojen toimimattomuutta taloudessamme. Laminaattilattia on itsestäänselvyys, ja kylpyhuoneen suuret mattapintaiset seinälaatat ovat hyvä esimerkki. Ainainen puhdistaminen, epäsiisti ulkonäkö, huono puhdistettavuus… Tuskin enää valitsen mattapintaa kylpyhuoneeseen.
Toinen ääripää on ollut kiiltäväksi hiottu kivi. Peilaava keittiön työtaso, varsinkin täysin mustana, on aiheuttanut jokusen päänsäryn. Pelkäsin aikoinaan pölyn näkyvyyttä, mutta ongelmaksi onkin osoittautunut puhdas vesi ja kaikki muu pöydälle laskettu. Kiiltävässä pinnassa näkyy joka ikinen vesilasin jättämä ranttu, ja kaiken lisäksi peilaava pinta heijastaa sen kahtena. Pyyhi ensin kostealla, kuivaa ja kiillota sen jälkeen kuivalla. Työlästä!

Kiiltävä kivilaatta ei ole myöskään paras mahdollinen materiaali vessan lattiassa. Toki lattia toistaa kauniisti katon kristallivalaisimen kuvion, mutta näkyypä siinä kahtena myös vesipisarat. Ja vesipisarat vessan lattiassa ovat epäsiistin näköisiä. Mistä sitä tietää, onko ne vettä vai jotain muuta? Varsinkin kun taloudessa asuu itsekseen pissaileva pieni poika. Pesen siis lattian päivittäin käsipelillä konttausasennossa. Työlästä!

Vaan kun pidän tuosta mustasta pinnasta. Pidän siitä, että keittiön tasolle voi laskea kuuman kattilan ja uunipellin käyttämättä mitään pannunalusia. Pidän mustan ryhdikkyydestä, samoin kuin pidän mattapintaisista seinälaatoista. Voi siis olla, että lankean samoihin virheisiin kahdesti. Ainoa ero on, että ensi kerralla en voi valittaa. Tiedän mitä valitsen, puutteineen ja epäkäytännöllisyyksineen. Taidan repiä koko listan. Aika näyttäköön. Ehkä ihan hyvä, että se oikea taloa ei ole vieläkään kävellyt vastaan, koska en selvästikkään osaisi tehdä niitä oikeita ratkaisuja. Yhden harjoituskohteen jälkeenkään.
Aurinkoista perjantaita!

Muutto, ja ennen kaikkea tämä pakkaaminen, alkavat kyllä ahdistamaan. Vaikka mikään ei ihan puskista tullutkaan, mulla on jotenkin ihan älyttömän stressaantunut olo. Olen sellainen järjestyksen rakastaja, pidän siitä, että asiat on hyvin suunniteltu ja sunnitelmaa noudatetaan orjallisesti. Yritän nyt kaiken tämän kaaoksen keskellä myös opppia jotain. Jos ei muuta, niin sellainen hetkessä elämisen taito voisi ainakin vahvistua.

Muutto on tosiaan ollut tiedossa jo pitkään, vaikkei sen tarkkaa ajankohtaa tietysti voinut ennustaa. Olen ennakoinut asiaa syksystä asti, enkä oikeastaan ole hankkinut kotiin mitään uutta. Okei, yksi vanha puusohva ja hiukan tekstiilejä, mutta jotakuinkin lähteneen tavaran määrä on hurjasti moninkertainen. Olen karsinut rikkinäisiä astioita, vuodevaatteita ja muita vähemmälle käytölle jääneitä juttuja. Yksinkertaisesti en ole viitsinyt ostaa Ikeasta edes uutta juomalasia rikkoutuneen tilalle, koska jokainen juomalasi vaatii pakkaamisensa, ja minä vihaan pakkaamista. Olen elämässäni muuttanut tarpeeksi tietääkseni muuttamisen rasittavuudesta ainakin jotain. Mitään aikaisempaa muuttoa kuitenkaan ei voi tähän verrata, sillä tilannehan on vajaassa kolmessa vuodessa räjähtänyt käsiin. Yksinkertaisesti tavaranpaljous tekee asian huomattavasti monimutkaisemmaksi.

Mutta jotain hyvääkin. Haistan nimittäin tilaisuuden muuttaa hiukan tätäkin asiaa. Julma käteni on heittänyt tavaraa menemään hurjalla vauhdilla. Ja jokainen säkki UFFelle, tai jätteeksi, tekee sielulleni hyvää. Anteeksi maapallo, olen ollut itsekäs maallisen omaisuuden haalija ja tuhlannut luonnonvaroja. Vaikka niin kai me kaikki. Askeettiseen elämiseen ekoyhteisössä minusta ei ole koskaan. Turha kuvitellakaan, aamuinen sähkökatkokin jo repi sieluani. Mutta ajatus siitä, että tuleva kotimme on järjestyksen ja selkeyden tyyssija antaa voimaa. Toiset puhuvat hyvien energioiden vapaasta virtaamisesta, minä puhun turvallisesta komeronoven avaamisesta.

Mutta mihinkäs seepra raidoistaan pääsisi. Aina tekee mieli myös jotain uutta. Mutta jospa antaa itselleen ehdot. Uutta sisään vasta, kun on oikeasti tilaa. Sitten kun mikään ei ole ylimääräistä ja kaikelle on jonkinlainen funktio. Ainakin melkein. Niin, ja sitten vasta kun se koti on löytynyt! Jees, näin sen täytyy olla. Julma käteni tulkoon yhä julmemmaksi. Kaikella ei voi oikeasti olla niin hirvittävää tunnearvoa. Eihän?

Taas meni muutama kolhiintunut murokulho ja sekalainen säkki askarteluroinaa. Ai että tekee hyvää! Ihan varmaan joku energiavirta…