Huolimatta varsin viileästä keväästä perinteinen nimpparikimppu syntyi tänäkin vuonna omasta pihasta. Ihan ei vielä jaksaneet lemmikit aukaista nuppujaan, mutta onneksi on tulppaanit, narsissit ja kiurunkannukset. Suurin osa kevätsipuleista on yhä aukeamatta, joten värikästä kukkailoa on tiedossa vaikka kuinka.

Vaikka joka syksy olen äärettömän laiska iskemään sipuleita maahan, ja niiden istutus jää usein seuraavalle keväälle (tai tammikuulle kuten tänä vuonna), päätin jälleen kerran, että ensi keväänä haluan saada vieläkin enemmän sipulikukkia. Vaikka tulppaaneja ja narsisseja jo puskee joka puolelta puutarhaa, ei niitä kai voi koskaan olla liikaa. Lisäksi mulla on tämä cutting garden -idea. Eli leikkokukkapuutarhaa ajatellen haluan, että maljakkoon on mahdollisimman paljon erilaisia vaihtoehtoja.
Samainen cutting garden -idea toimii innoituksena myös daalioiden suhteen. Vaikka vietän mielelläni aikaa kukkivassa puutarhassa, siitä pitää riittää myös maljakkoon.

Olen ostanut nuo kolme puristekristallimaljakkoa kirppikseltä ihan tätä nimenomaista tarkoitusta ajatellen: Jotta saan oman pihan kukkia maljakkoon. Myös vanhat kannut toimivat kauniisti maljakkoina.

Nykyään on saatavilla erilaisia kehikkoja ja kukkatukia maljakkoon (jopa Aalto-vaasiin!), mutta tuo omani on mummun vanha Riihimäen Lasin kukkatuki (näitä on muuten aika hyvin myynnissä nettikirppiksillä nyt kun selaisin) ja hurmaa kivalla vintagelookillaan. Siihen kun laittaa ensin muutaman kukan tukevasti, loput pystyy asettelemaan jo helpommin. Näin välttyy siltä ikävältä ongelmalta, kun sitomaton kimppu valahtaa maljakon reunoille. Oman pihan kukista ja luonnonkista saa myös näyttäviä asetelmia ruukkuihin ihan vaikka vain kanaverkkoa hyödyntämällä.

Pienen cutting gardenin voi perustaa myös parvekkeelle. Daaliat menestyvät oikein hyvin myös ruukuissa.

Kun viime syksynä puutarha näytti taas kuolevan pystyyn, tuntui oman pihan kimppujen aika äärettömän kaukaiselta ajatukselta. Vaan tässä sitä taas ollaan! Kenties kaupan leikkokukien äärellä seuraavan kerran vasta syksyllä. Toivon todella!

Hellurei! Muistatteko kun sanoin taannoin, että mulla olis yksi matonvaihto, jota en ole vain saanut aikaiseksi suorittaa. No nyt sain. Ja heräsikin heti kysymys, että pitäisikö myös tuo a.k.a. iso eteinen värittää samanmoisella! Ne jotka ovat roikkuneet mukana jo pidempään saattavat muistaa mistä punainen matto on peräisin. Kyllä, sama matto oli myös vanhan kodin aulatilassa ja sen kaveri makuuhuoneessa. Useampi vuosi rullalla ei kuitenkaan ollut koitunut mattojen kohtaloksi ja sain loistavan piristyksen tylsän eteisen iloksi.

Meillä tosiaan on kaksi eteistä, ja niistä puhutaan pikkueteisenä ja isona eteisenä. Tai nyttemmin ehkä eteisenä ja isona eteisenä. Tämä suurempi on lähinnä läpikulkutila, koska sisäänkäyntiä ei käytetä kuin siivoamisessa. Jopa postinkantajat tietävät, että ovi tullaan avaamaan talon toiselta puolelta. Mutta näin ei ole ollut aina, ja siitä muistutti taas nokipoika, joka jyskytti ison eteisen ikkunaan maanantaiaamuna klo 8.  Se mitä joskus kadehdin uusista taloista on ehdottomasti arkisisäänkäynnit ja pääovet. Vaikka meilläkin ehkä olisi ollut mahdollisuus rajata nuo alueet omiksi tiloikseen ollaan päädytty kuitenkin siihen, että meillä kuljetaan huoneiden läpi ja alakerran pääsee ympäri kulkemalla juurikin molempien eteisten läpi. Pieni eteinen kuljettaa joko olohuoneeseen ja sitä kautta keittiöön tai vastaavasti työhuoneen kautta isoon eteiseen ja siitä keittiöön. Kenkä- ja takkihelvetti on siis aina nökösällä. Kesälle kiitos siitä, että eteisen neliöt tuntuvat aina tuplaantuvan tässä kohtaa vuotta.

Hauska juttu on myös se, että punaisen maton yläpuolella roikkuu sama eteisen valaisin, kuin vanhassakin kodissa. Tuohon se silloin kohta kahdeksan vuotta sitten iskettiin väliaikaisesti, enkä vielä ole saanut aikaiseksi päivittää. Sulaketaulullekin taisi olla jokin piilosuunnitelma, mutta sekin on jäänyt toteuttamatta. Kadehdin siis myös aikaansaavia ihmisiä! Se, minkä tämä mattojuttu nyt aiheutti on kipinä maalata lattioita. Eteisen vanha matto on nimittäin hionut maalipinnan ihan rikki.

Lohikeitto tähän yhteyteen siksi, että se sopii loistavasti kylmään keliin. Lauantain lenkillä tuli puhe lohikeitosta, ja pakkohan sitä oli tehdä. Kunnon kermalla ja voilla maustettua, kuinkas muutenkaan.

Ai niin, näissä kuvissa näkyy myös tuo mun perintötelefooni. Sitä lapsena veivattiin ahkerasti mummulassa. Meidän lapset ei oikein edes jaksa ymmärtää, että kyseessä on puhelin.

Koko maailma on ihan sekaisin. Ihmiset kärsivät ja pelkäävät ja ovat eristyksissä rakkaistaan. Talous on retuperällä ihan valtiota, kuntia ja yksityishenkilöitä myöden. Ihmiset menettävät läheisiään ja elävät ahdingossa. Kaikilla lapsilla ei ole turvallista aikuista, turvallista kotia ja lämmintä ateriaa ja tukea oppimisen kanssa. Mä voisin jatkaa tätä listaa koska se on oikeasti ihan loputon jos aletaan miettiä, mitä kaksi kuukautta on yksilötasolla tuonut mukanaan. Ja se on tuonut sitä ihan minunkin elämääni. Huolta ja murhetta. Ihan tavallista ja sitten taloudellista huolta ja murhetta. Ensimmäiset viikot itkin ja olin lähestulkoon paniikissa. Mutta sitten mä jotenkin ajattelin, että elämä kantaa. Ja onneksi mulla on ihana puoliso joka repii ylös aina silloin kun tuntuu, että alan vajoamaan johonkin lohduttomuuden syövereihin. Mutta jotenkin mä vain lakkasin lukemasta liiaksi uutisia. Lakkasin seuraamasta jokaista käyrää ja tilastoa. Aloitin elämään niillä eväillä, joita mulla oli. Ja tiedättekö, sitten mä huomasin, että ne asiat, jotka olivat kuitenkin mulle kaikkein tärkeimpiä pysyivät siinä. Perhe, ystävät ja omat jutut, jotka tuovat mulle valtavasti iloa. Ja minä joka normaalisti kulutan kolme kirjaa viikossa, en ole saanut kahteen viikkoon yhtään kirjaa päätökseen. Koska kaiken tämän keskellä mä olen ollut (niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin) kuin tutkimusmatkalla itseni kanssa. Olen oivaltanut ihan valtavasti itsestäni ja elämästäni. Muutama viikko sitten tuntui rehellisesti jopa pelottavalta viettää niin paljon aikaa oman puolisonsa kanssa. Mutta mä olen tykännyt siitä. Nauttinut. Nauttinut niin valtavan monesta asiasta, että välillä oikein hävettää. Koska tiedän, että on valtavasti myös niitä juttuja, jotka on ihan pyllystä. Niitä, joita tuossa aluksi luettelin.

Ja siksi musta tuntuu, jotenkin väärältä sanoa, että olen onnellinen. Tulee syyllinen olo. Ikään kuin ei saisi olla onnellinen. Ei nyt, ei tänä keväänä. Mutta mä olen! Valtavan onnelinen. Onnelinen siitä ajasta joka mulla on ollut mahdollisuus viettää oman perheen kesken. Onnelinen koska olen oivaltanut mikä tekee mut oikeasti onnelliseksi. Ja erityisen onnellinen koska olen ehtinyt miettimään niin paljon, ja ehtinyt toteamaan, että mä olen onnellisempi kuin pitkään aikaan!

Mä menen nyt syömään poppareita ja jätskiä noiden muiden kanssa. Joten ihanaa viikonlopun aloitusta sullekin! ❤️