Jatketaan herkkujen parissa, mutta tarkastellaan tällä kertaa asiaa hieman eri vinkkelistä. Olen nimittäin mukana Indiedaysin ja Cocovin kampanjassa, jossa tarkoitukseni on perehtyä superfoodien ihmeelliseen maailmaan, ja kenties samalla rohkaista teitäkin superfood-kokeiluihin.

Mutta, aloitetaan kuitenkin suhteestani näihin superruoka-aineisiin. Tässä kohtaa olisi tosi hieno päteä, ja kertoa, miten meidän lapset syövät vain ja ainoastaan hamppupannareita ja muita superfood-versioituja herkkuja, mutta myönnän, että tämä on osa-alue, josta olen ihan turkasen pihalla. Jos nyt ei oteta huomioon chian siemeniä, joita olen joskus aikanaan oppinut käyttämään proteiininlähteenä, ja kookosöljyä, jonka nimeen vannon pitkälle ihonhoidossa, olen superfoodeissa melkoinen noviisi. Kun lähdin pohtimaan syytä siihen, mikseivät superit ole vielä keittiötämme vallanneet, pääsin pähkäilyissäni avokadopasta-kompleksiini. Kärsin nimittäin herkästi vastareaktiosta kaikkea supertrendikästä kohtaan. Alan hylkimään ja torjumaan kaikkea, mikä keikkuu hypetyksen ja palvonnan rajamailla, ja vasta kun Hesari kirjoittaa avokadopastan olevan tylsää ruokaa, alkaa kiinnostukseni herätä. Sama on pätenyt superfoodeihin, raakakakkuihin ja raakasuklaaseen. Jos jotakin tyrkytetään joka tuutista, kiinnostukseni katoaa ja muuttuu enemmänkin ärsyyntyneisyydeksi. Niinpä superfoodien kohdalla kävi samoin, kuin useamman radiohitin kanssa; Samaa levyä kun soitetaan tarpeeksi kauan, alkaa se väkisinkin tympimään.

Yhteistyön myötä postipoika kuitenkin kantoi vuoden alkuun minulle paketin josta löytyi jos jonkinmoista jauhetta ja pulveria Cocovin pakkaamina. Tehtäväni oli kehittää raaka-aineiden pohjalta resepti, jonka voisin jakaa teille blogini lukijoille. Niinpä tässä taannoin, kun lapset sairastivat jonkinmoista vatsaflunssaa, ja olivat ruokahaluttomia, päätin piristää arki-iltaa lettukesteillä. Liekö pannarivalinta osa mukavuusalueeltani poistumista, sillä tuhannet protskupannarin ohjeet ovat aiheuttaneet kasvoilleni irvistystä jo parin vuoden ajan. Tuntuu, että niitäkin on ollut tyrkyllä ihan kyllästymiseen asti.

Siinä kun sitten hetken opiskelin tuotteiden sisältöä ja ominaisuuksia, löysin kohtalaisen hyvän kombon pannaritaikinaan. Pari lettua paistettuani poika jo juoksikin keittiöön ja huusi riemuissaan, että jee, äiti paistaa lettuja! Tässä kohtaa olin todella tyytväinen, että lapsen hajuaisti yhdisti uudet raaka-aineet varsin klassiseen herkkuun. Letut saivat kiitosta vielä pöydässäkin, ja huojentuneena tekstasin miehelleni, että meidän lapset syö hamppupannareita!

Pannukakut:

1dl kookoskermaa
2kpl munia
1rkl hamppuproteiinia
2tl psylliumjauhetta
1 tl kookossokeria
2rkl kookosjauhoja
ripaus suolaa
0,5 tl leivinjauhetta
ja jauhettua vaniljatankoa maun mukaan.

Paistamiseen neitsytkookosöljyä

Vatkaa munat rikki ja sekoita kaikki aineet keskenään. Anna taikinan turvota n. 20 minuuttia.

Paista pannulla miedolla lämmöllä, ja käännä, kun letun pinta on hyytynyt. Voit tehdä joko pieniä amerikkalaistyylisiä pannukakkuja, tai suuria räiskäleitä.

Vaikka mikään ei tietenkään vedä vertoja omatekoiselle mansikkahillolle (siis sellaiselle vanhan ajan sokerihillolle), olen nyt ihastunut hiukan arkisempaan hilloversiooni, joka ei missään tapauksessa ole epäterveellinen herkku, vaan oikeastaan superteervellinen lisuke vaikkapa jugurtille tai rahkalle. Tätä kun voi hyvällä omallatunnolla lisätä vaikka puuron päälle, eikä ruokavalio muutu kuin hitusen terveellisemmäksi! Omaan makuuni mansikka on ihan kyllin makea ilman sokeriakin, mutta kookossokerilla ”hillosta” saa tietenkin enemmän sitä sokerihilloa muistuttavamman, ainakin maultaa. Helppoudellaan tämä herkku loistaa myös siinä, että voit hyvin tehdä vaikka viikon satsin jääkaappiin valmiiksi. Näin ei tarvitse joka aamu turvotella siemeniä, vaan lisuke on valmiina.

”Mansikkahillo”:

 2-3dl viime kesänä pakastettuja mansikoita
n. 4 tl chian siemeniä
Kookossokeria oman maun mukaan

 Sulata marjat ja sekoita niiden joukkoon chian siemenet ja sokeri. Anna seoksen vetäytyä 30-60min, jotta siemenet tuottavat hyytelömäisen sidosaineen. Voit myös tehdä hillon valmiiksi jääkaappiin jo edellisenä päivänä.

Pannareiden paistaminen oli älyttömän helppoa. Takinasta tuli sopivan paksua, ja pikkuisetkin letut paistoin ihan isolla pannulla. Kääntäminen oli helppoa, ja pannarit pysyivät hyvin kasassa. Kookosöljy antaa todella kauniin ja kullanruskean paistopinnan, jota ainakin itse arvostan suuresti. Niin lasten suussa kuin omassanikin (ja lopulta myös mieheni suussa) pannarit maistuivat ihan tavallisille. Maultaan nämä eivät siis juurikaan eroa esimerkiksi amerikkalaisista pannukakuista.

Kookossokeri ja -öljy ovat löytäneet nyt tiensä keittiöön, ja varmasti pysyvätkin osana ihan tavallista ruuanlaittoa ja leivontaa. Psylliumin suhteen kokeiluni ovat vielä alkutaipaleella, mutta sen hyödyntämistä olen lähinnä meittinyt vähähiilihydraattisien leipien leivonnassa. OptiMSM -jauheesta kerron teille myöhemmin lisää, sillä siihen kiinnostukseni heräsi makukokemuksiakin tärkeämmästä syystä.

 Saamani tuotepaketti sisälsi Cocovin chian siemenet, hamppuproteiinin, kaakaojauheen, kookossokerin, OptiMSM-jauheen, neitsytkookosöljyn, psylliumin ja superfood trailmix pussin. Lisäksi sain testaukseen joitakin Cocovin välipalapatukoita, jotka tulikin maisteltua aika äkkiä. 😉 Kampanjasivulla on arvonta, jossa palkintona on samankaltainen starttipakkaus, eli mikäli kiinnostuit, käy ihmeessä osallistumassa!

Niin, ja antakaan nyt ihmeessä vinkkejä ja ohjeita, mikäli teillä sellaisia on. Kenties sitä hyvää oloa voisi vaalia myös terveellisemmällä ruualla!

Silirimpsis!
Se olisi sitten torstai, vaikka mielestäni voisi ihan vallan mainiosti olla jo perjantai. Ei sillä, että mulla olisi sellainen perjantaifiilis, vaan ihan siitä syystä, että viikko on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. Yhden potilaan sijaan sairastavia lapsia on kaksi, ja nuhakuumeen lisäksi meitä on sitonut kotiin myös vatsapöpö. Koska viikonloppu meni vähän noissa reissufiiliksissä, laskin kauppareissut, ynnä muut arkiset asiat, suosiolla seuraavaan viikkoon. No, täällä sitä sitten on jumitettu, ja tajusin eilen illalla, etten ole sunnuntain jälkeen käynyt roskista tai postilaatikkoa pidemmällä. Hassua sinänsä, että yleensä tälläiset muutamat päivät ei itseäni paljoa keikuta, mutta eilen illalla, kun sain lapset nukkumaan, tuntui, että seinät kaatuvat päälle. Voi, miten ihanalta olisi tuntunut heittää tossut jalkaan ja lähteä juoksemaan!

No, tänään olikin sitten pakko kaivaa auto viikon lumilastin alta (ja sitä oli muuten paljon!), ja lähteä kauppaan ja muille asioille. Tiskiaine loppu, pesuaine loppu, jopa näkkäri ja kananmunat olivat loppu! Siitä hassu talous, että suklaata sentään löytyi! 🙂

Siinä samalla kun hamstrasin ruoka- ja apteekkitavaraa (kenties hieman liioitellustikin), nappasin kolme nippua syvän violetteja tulppaaneja mukaani. Mielessä pyöri vain mainoslause ”…kukkansa ansainnut..”, vaikka alkuperäinen iskulause taisikin koskea koulunsa päättäneitä.

Niin, että kaipa minusta, ennen julkisia ja ruuhkaisia paikkoja kaihtavasta kotihiirulaisesta, on sittenkin kehittynyt ihan yhteiskuntakelpoinen yksilö, laumaeläin, joka kaipaa ympärilleen muutakin kuin neljä seinää. Eikä siitä taida olla kuin viikon verran, kun uhosin, että vihaan kaupassa käyntiä ja voisin ulkoistaa koko homman, jos se vain täällä olisi jollakin tapaa mahdollista.

Summa summarum, ihan kiva torstai! Nyt on päästy kylille, ja jääkaappikin on täynnä. Isäni piipahti kylään, ja hei, mä pääsen illalla ulos!

Nyt lohta uunin kautta ääntä kohti, ja sitten lenkille! Kivaa torstaita!

Heippa!

Mitenkäs teidän uuden vuoden tavoitteet ja lupaukset? Alkaa tammikuun puoliväli lähestyä, ja mietin, olenko ainoa, joka ei ole vielä oikein saanut jutusta kiinni? Sokeriton tammikuukin vaihtui sokerittomaan kymmeneen päivään, mutta sitä en jaksa murehtia. Tulin siihen tulokseen, että olen paljon iloisempi ihminen, kun saan välillä suklaata. Enemmänkin harmittaa, että tavoittelemani pidemmät yöunet eivät oikein ota tuulta purjeisiinsa. Hitto, että onkin vaikeaa kömpiä ajoissa nukkumaan. Pitää muka rentoutua ensin. No, tänään kun kello taas viideltä pirisi, päätin vakaasti olla illalla kymmeneltä vuoteessa! Enkä ota tästä mitään vuoden tai tammikuun tavoitetta, ihan päivä kerrallaan riittää mun tapauksessa, ettei vaan tule paineita – kuten tuli sen sokerin suhteen! 😉

Täällä on yhä sairastupa. Tai pitäisikö sanoa toipilastupa, kun tuntuu tauti olevan jo lähes poissa. Potilas selaili aamupäivän nimpparilahjaksi saamaansa keittokirjaa, ja lupasin että iltapäivällä leivotaan yhdessä keksejä. Hrkkuja siis tiedossa! Niin, ja olishan se nyt aika tylsääkin, jos äiti olisi jollain sokerittomalla.

Vaikka tämä ensimmäinen kokonainen arkiviikko nyt alkoikin poikkeuksellisesti eskarilaisen sairasteluilla, musta tuntuu silti, että jonkinlaisen ryhdin tuo arki on heittänyt elämään. Ehkäpä tässä unirytmit ja kaikki muukin, menee pikkuhiljaa uomalleen, kunhan arki rullaa tasaisesti. Tiedän että arki on monelle kuin kirosana, mutta mulle se tuo tunteen pysyvyydestä, ennustettavuudesta, säännöllisyydestä ja kaikesta muustakin, jonka varaan tykkään elämäni heittää. Ja hei, jos arjesta ei tykkää, niin silloin kannattaa miettiä, että missä mättää. Siitäkin kun voi tehdä parempaa, ja kannattaakin, kun arkeahan tämä elämä pääosin on!

Yksi uuden vuoden tavoitteistani on kuitenkin kantanut jo Nuutin-päivään asti. Nimittäin se että tarttuu jokaiseen päivään. Jos syksyllä jäi pukematta ja hampaat pesemättä, olen nyt ottanut takaisin. Ja kyllä se tekeekin ihmeitä, kun heittää heti aamulla ripsarit silmille ja ripustaa lempparikorut kaulaan ja ranteeseen. Ei arkena tarvitse hienostella, mutta itsensä piristämisessä ei ole mitään vikaa. Oikein harmittaa, miten monta päivää annoin viime vuodesta kulua hukkaan pyjamassa, ja päiviin kunnolla tarttumatta.

Mutta nyt pikkuleipätaikinaa vääntämään! Vielä hetki saadaan olla kaksin, ennen kuin pikkumaistaja herää kauneusuniltaan.