Rottinkinen riippukeinu roikkuu vihdoin katossa!  Tämä projekti ei mennyt ihan kuten olin suunnitellut. Itse asiassa se vanha keinu roikkuu yhä piharakennuksessa ja odottelee uutta intoa. Pinnan hionnan jälkeen nimittäin huomasimme, miten ulkoilu oli jättänyt jälkensä rottinkiin. Totesimme, että ehkä keinusta ei kuitenkaan enää tule olkkarikelpoista. Vaikka edellisessä kodissamme keinu roikkui katoksen suojassa, kosteus ja sade pääsivät kuitenkin kosketuksiin rottingin kanssa. Ja vaikka kuiva huoneilma ei ole tämänkään luonnonmateriaalin paras ystävä, kosteutta tuli liikaa yhtäjaksoisesti. Lasitettu terassi tai parveke olisivat olleet ehdottomasti parempi paikka.
Mutta nyt on sitten toinen ulkokäyttöön ja toinen sisäkäyttöön.

Kirjoitin jokin aika sitten riippukeinusta ja ylipäätään näistä meidän projekteista, jotka ovat vain siirtyneet ja siirtyneet, ja uhosin myös jonkinlaista loppukiriä, jotta ei taas tarvitse odotella sitä seuraavaa kesää. No, keittiön pöytä ei ole tosiaankaan valmis, mutta eteenpäin on menty myös siinä asiassa. Tuppeensahatut lankut on vihdoin kantattu ja höylätty ja materiaali on valmiina. Tästä kiitos kylläkin ihan muualle kuin meille itsellemme (kiitos, Mikko!). Mutta koska visio on vahva, jaksan uskoa, että arjen alkaessa meillä on keittiössä taas suuri pöytä jonka ääressä viihtyä.

Yksi projekti on ollut myös nuo Marimekon Rosarium-tyynynpäälliset. Niidenkin suhteen menin sieltä mistä aita on matalin, ja sen sijaan, että olisin ottanut riskin jo tovin hillotun kankaan kanssa, kiikutin materiaalin paikalliselle ompelijalle. Valmista tuli parissa päivässä. Palvelu oli myös sen verran edullinen, että ehkä sitä piilovetoketjun ompelemista ei kannata ensi kerrallakaan itse alkaa muistelemaan.

Niin että jos hyvin käy, meillä on elokuussa taulut seinässä ja keittiössä pöytä. Ja ehkä jopa enemmän kuin kaksi pestyä ikkunaa! Onneksi kesää on yhä jäljellä. Ja vaikka nämä projektit on tärkeitä noin niin kuin yleisellä tasolla, on kesässä onneksi myös paljon muitakin tärkeitä juttuja. Eilen saatiin Kokkipotti-Hannele meille kylään, ja voi vitsi miten ihanaa oli nähdä taas pitkästä aikaa. Niin kivaa, että tuntuu kuin olisi jo viikonloppu, vaikka ollaan vasta torstaissa! Nämä on niitä asioita, joita syksyn koittaessa on taas vaikeampi toteuttaa. Niitä, jotka tekevät kesästä kesän ja arjesta juhlaa.

Jaa niin. Tämä on se Tokmannin alemekko. Aika kiva, eikö!?

Joka heinäkuu mä mietin kotiin ajellessa, että miten onnellinen olen, kun saan elää täällä missä tienvarret säihkyy kirjavana luonnonkukista. Kissankelloista, pietaryrtistä, puna-apilasta, hiirenvirnasta, keltamatarasta, siänkärsämöstä, kurjenpolvista… Se on kuin sellainen räsymatto, joka kiemurtelee tien molemmin puolin. Ja sitten ennen koulujen alkamista se ajetaan pois. Koko maisema siiliksi, noin vain, ihan hetkessä. Puff, sinne meni kesä!
Ja mä voisin vaikka vannoa, että se tehdään aina vasta ihan heinäkuun lopussa tai elokuun puolelle, mutta nyt se tehtiin jo maanantaina. Ja miten kauhealta se tuntuikin! Piti oikein itseään muistuttaa, että heinäkuuta on yhä jäljellä. Kesääkin yllin kyllin. Eli eikun kukkia maljakkoon, kesämekkoa niskaan ja sateesta viis. Just nyt on hyvä näin.

Toki niitä luonnonkukkia kasvaa muuallakin kuin ihan tienpientareella, etsimään ei sentään tarvitse ryhtyä. Mutta tuo tienpientareiden parturointi, samoin kuin keltaisten kukkien lisääntyminen omassa pihassa, tuovat jotenkin aina sen loppukesän fiiliksen, ja sitä ei nyt yhtään kaipaisi. Voisi vaikka aloittaa alusta, kelata kesäkuun alkuun ja elää uudestaan helteet, juhannuksen ja jopa sen sadejakson. Mutta vasta tämän viikon jälkeen. Saatiin nimittäin tänään sisko lapsineen kylään. Yhdessä ensimmäistä kertaa sitten joulun, joten nyt nautitaan tästä! ❤️

Siinä kohtaa kesää kun Tarha-alpi ja nauhukset kukkivat, koen että ollaan kesän taitekohdassa: Alkukesä takana ja loppukesä edessä. Tulee sellainen olo, että pitäisi ottaa loppukiri kesästä nauttimisen suhteen ja onneksi tänä vuonna myös ilmojen herrat ovat kanssani samaa mieltä ja taikoivat heti ilokseni aurinkoisen päivän. Mutta sitten sen kesästä nauttimisen lisäksi tulee mieleen ne kaikki jutut, jotka työnsi kesälle ja ajatteli, että sitten sitä ehtii kun päivät ovat pitkiä, illat valoisia ja elämä yhtä aikataulutonta juhlaa. Ja kun se Tarha-alpi ja nauhukset sitten puskevat keltaista sitä huomaakin, että mikään projekti ei ole edistynyt millään muotoa. Ei vaikka ne olisi aloitettu jo viime syksynä. 😀

Yksi esimerkki tällaisesta pitkittyneestä projektista on se rottinkisen riippukeinun entisöinti. Idea oli hyvä ja intoakin aluksi, mutta homma tyssäsi heti osaltani siihen, että keinu oli ulkovarastossa niin pahassa paikassa, etten saanut sitä. Ja vaikka lopulta koko ulkovarasto tyhjennettiin se keinu on edelleen ihan kamalassa kunnossa. Tosin nyt viimeisten hiontayritysten jälkeen pohdimme, ettei siitä ehkä enää kovin kummoista tule. Mutta saatiinpa puoli vuotta kulumaan tätäkin asiaa pohtien.

Toinen, jo surullisen kuuluisaksikin muuttunut projekti, on ehdottomasti se keittiön pöytä. Siellä se on ulkovarastossa lukuisten maalinpoistojen jäljiltä, mutta sitten homma ei oikein edennytkään. Nimittäin tuo puolisoni oli sitä mieltä, meidän keittiöön ei laiteta tavallista kuuden hengen ruokapöytää. Jonkin aikaa tätä pettymystä nieleskelinkin, mutta sitten viime viikolla asia nytkähti taas ihan pikkuisen eteenpäin, kun kävimme ostamassa puutavaraa uutta pöydänkantta varten. Ja eilen, ikään kuin demostroidakseen asiansa, mies otti tuosta meidän nykyisestä pöydästä (siskolta peritty vanha Ikea) jatkopalat pois, ja niinpä minä tosiaan hahmotin millainen postimerkki tavallinen kuuden hengen pöytä meidän keittiössä on. Toki ne jatkopalat irrotettiin ihan senkin vuoksi, että tutkittiin pöydän runkoa, jonka päälle uusi kansi olisi tarkoitus rakentaa.

Mutta siis suuremman pöydän puolesta ei puhu ainostaan keittiön koko vaan se, että pöydän ympärille pitää mahtua ihmisiä. Mieluummin paljon ihmisiä. Vaikka se onkin meidän nelihenkisen perheen keittiö ja pöytä, alkuperäinen idea kuitenkin oli, että meillä olisi suuri keittiö ja suuri pöytä, jonka ääressä voisi istua isommallakin porukalla. Ja onhan siinä istuttu. Kahdeksan aikuista vähän leveämmin ja 14 hiukan ahtaammin. Mutta se on meidän keittiön ja kodin sydän, just se paikka jossa vietetään paitsi se ihan tavallinen makaronilaatikon makuinen arki, mutta myös ne juhlat ja aamun tunneille venyvät illat.

Ensi viikolla päästään toivottavasti rakentamaan uutta pöytää ja toivottavasti siitä tulee sellainen, mistä olen haaveillut. Joka tapauksessa pääsen onneksi eroon monta kertaa maalatusta kannesta ja saan vihdoin kauniin puupinnan pöytääni. Siis toivottavasti. Nimittäin kun itse tekee, tuppaa saamaan just sitä mitä tulee.

Mulla on muutama muukin projekti, joiden onnistumisen olen laskenut kesän varaan. Tiedän, että mikäli en saa kesällä aikaiseksi, asiat siirtyvät taas vuodella. Niinpä tässä pitää nyt sitten ottaa jonkinlainen loppukiri. Ei toki niin suurta ettei ehdittäisi ihan vain kesäelää, mutta sellainen, että asiat edes pikkuisen nytkähtävät eteenpäin. Mutta huomenna on taas Savettipäivä. Kuinkakohan monta pakettia olen ostanut käsipyyhkeitä kevään ja kesän aikana?! Toivottavasti tarpeeksi.