Ulkona pauhasi välillä ukkonen ja vettä tuli kuin siitä kuuluisasta peräsimestä, mutta oikeastaan oli aika ihanaa viettää iltaa sisällä ja polttaa kynttilöitä. Ei se syksyn tuleminen ehkä olekaan niin paha juttu, kun muistaa välillä juhlia ja olla sosiaalinen.

Klaaran kanssa pelastettiin jo päivällä sateen kourista kolme maljakollista daalioita. Koti oli siis aika helppo laittaa juhlavampaan kuntoon, eikä varsinaisia rapukoristeita tarvita. Meidän uusi pöytä on vielä edellistä reilut kymmenen senttiä leveämpi ja nyt tuli testattua hyvin tuokin ominaisuus. Kaikista kulhoista, laseista ja lautasista huolimatta pöytään olisi enemmänkin syöjiä.

Neljän aikuisen ja neljän lapsen voimin tuhosimme 80 rapua ja siinä kohtaa kun pienemmille lapsille annettiin lupa poistua pöydästä, keko oli vielä lähes koskematon. Viimeisten kahdeksan kohdalla tehtiin tasajako ja jokainen uhrautui vielä kahteen. Vatsa täysinäisenä ja peukalot hellinä oli kiva ihan vain köllötellä sohvalla, divaanilla ja nojatuoleissa. Parin viinilasillisen ja tuhdin olon myötä väsy tuli arkisen aikaisin, ja untenmailla oltiin jo ennen puolta yötä. Mutta tällainen juhliminen sopii mulle just hyvin! Ja ensi vuonna on taas meidän vuoro olla vieraita. Rapunälkä on onneksi hetkeksi selätetty!

Sunnuntai-illan ohjelmassa ainakin joku Agatha Christie -pätkä ja mukava asento sohvalla. Huomenna sitten taas virkeänä arkeen.

Tiedän, tiedän!!! S-sanaa ei saisi sanoa, ei varsinkaan kun mittari huitelee iltapäivisin miltei hellelukemissa. Mutta tänä aamuna se vain jotenkin hyökyi päälle. Syksy oli siinä ihan nenänpäässä. Varmuuden vuoksi peiteltiin jo eilen illalla daaliatkin. Edellisyö oli niin kylmä, että pelkäsin jo satoni kaatuneen. Voi että miten harmittaisi, jos halla sattuisi puraisemaan niiltä hengen pois. Oma vaivansa toki valtavien harsojen levittämisestä, mutta suhteutettuna daalioiden teettämään muuhun työhön, kutakuinkin kohtuullinen toimenpide. Silti. Tuntuuhan se syksyiseltä. Se että pitää pelätä kylmää. Torjua kylmää!

Syksyiseltä puolestaan näyttää maisema. Se, kun kurkkaan aamulla makuuhuoneen ikkunasta ulos ja näen veden yllä lepäävän ohuen harsopeitteen, menisi vielä kesästä. Mutta siinä ajassa kun ehdin alakertaan, ja ehkä nipin napin käymään vessassa, usva alkaa levitä ja kohta ikkunasta ei näy enää juuri mitään. Siitä alkaa jo olla kesä kaukana. Usvan keskellä aamuissa on jonkinlainen oma taikansa. Vaikkakin se taika haihtuu aamuisin aina keskustaan ajaessa kuin seinään. Yht’äkkiä paistaakin kirkkaasti ja kaikki onkin selkeää. Ihan kuin ajettaisiin takaisin kesään. Eli suokaa anteeksi, syksyntunne on varsin paikallinen, mutta olemassa kuitenkin. Hassua.
Aikoinaan vähän jopa pelkäsin noita sumuisia aamuja. Sitä, ettei näe eteen eikä taakse. Nykyään lähinnä nautin sumupeitteestä ja sen tuomasta rauhallisuudesta. Varsinkin, kun kaiken harson takaa kuitenkin aurinko valaisee. Tuo aamulenkkikaveri on nykyisin sen verran hidasta ja perässä vedettävää sorttia, että maisemia ehtii hyvin paitsi ihailla, myös kuvata. Niinpä räpsin aamulla sumukuvia muistoksi. Ihan vain todisteeksi siitä, miten kaunista syksykin voi olla. Koska onhan se, vaikka ei suosikkivuodenaikani olekaan.  Ja kyllä siinä aamun kauniissa kosteudessa myös tuoksuu syksy. Hajoava luonto ja hiljaa hiipivä kylmä.

Mutta niin pitkään kun kashmirneuleesta riittä lyhythihainen malli  ja farkuista vajaamittaiset lahkeet, ollaan kuitenkin vielä voiton puolella. Ja paljaat varpaat tietenkin muistuttavat yhä kesästä. Siitä hiljalleen ohi hiipuvasta, josta kaikista aisteista huolimatta, ja juuri niiden vuoksi, pidetään niin kovin napakasti kiinni.

Vaikka tykkäänkin värikkäistä daaliakimpuista, ei näissä suurissa valkoisissa ’fleurel’ -daalioissakaan mitään vikaa ole. Ne toimivat ihanasti ihan yksitellenkin, mutta kun ulkona kypsyy yhtä aikaa monta valkoista kukkaa, pitää maljakkoon tietenkin leikata koko kimpullinen. Aika komea viikonloppukimppu noista syntyikin.

Meidän rauhalliseen viikonloppuun on mahtunut ravintolapäivää ja yksi vähemmän rauhallinen, mutta sitäkin jännittävämpi pelireissu. Isovanhempien treffailua, ystävien näkemistä ja ihan vain yhteistä aikaa. Mahdollisesti viimeisistä helteistä on yritetty nauttia myös, sillä ajatus kylmyydestä on oikeastaan alkanut jo hieman pelottaa. Samoin ajatus pimeydestä. Se, ettei aamulla saakaan energiaa valosta ja päivät lyhenevät.

Netflixistä aloitin Alta Marin eli Aavan Meren kolmannen kauden, jota olen säästänyt juurikin näihin erityisiin kotoiluhetkiin. Lauantai-iltana menikin yli kolme jaksoa, koska kausi on taas ihan yhtä koukuttava kuin kaksi edellistä. Samalla virittelin itseni käsityömoodiin, josko neulominen toisi syksyyn sitä sellaista oikeanlaista rentoa olemista. Hyggeilyä. Onneksi Aavan meren jänniä jaksoja jäi vielä seuraavillekin viikonlopuille, joten pystyn hyvin jatkamaan harrastustani. 🙂

Tuon pikkuryijyn ostin kirppikseltä yhtä aikaa taidegrafiikan kanssa. Hintaa ihanuudella oli kokonaista seitsemän euroa, joten pesulalasku oli tässä se hintavampi osuus. Ryijy on kuitenkin niin ihana, että voisin katsella sitä pidempäänkin. Ihan täydelliset värit! Ajattelin oikeastaan laittaa sen johonkin korituoliin pehmikkeeksi tai sitten sen voisi kursia kokoon noin kaksinkerroin tyynynpäälliseksi. Seinälle en jostain syystä oikein osaa sitä kuvitella.

Vaikka kesä onkin jatkunut yhä, huomaan, että sellainen pesänrakentamisvietti on taas alkanut hiljalleen hiipiä mieleen. Varautuminen siihen, että pimeys sulkee taas ennen pitkää kotiin. Koska haluan asennoitua tulevaan kuitenkin positiivisesti, kaikki lempeät aseet tuleekin ottaa käyttöön. Kukkia, kynttilöitä ja villasukkia. Arjen luksusta.

Suloista sunnuntai-iltaa ja energistä uuden viikon aloitusta!