En voi sille mitään, mutta marraskuusta tulee aina mieleen November Rain. Paitsi biisinä, myös sääilmiönä. Pimeä ja sade, loputon synkkyys. Mutta voi että miten ihanaa tuo viime päivien auringonpaiste on ollut. Joskin tänään aurinko joutui sinnikkäästi puskemaan paksun usvaverhon läpi. Mutta olen kiitollinen siitä sinnikkyydestä. Oikeastaan jokaisesta aurinkoisesta päivästä, kirpeästä pakkasasteesta ja kauniista huurteesta, jonka se maalaa luonnon päälle. Kuin sokeria. Olen kiitollinen kaikesta, mikä ei ole sitä marraskuuta, jota inhoan syvästi.

Viime viikkoina syksyn päällä on levännyt myös toisenlainen synkkä verho, mutta sekin laskeutui tänään alas, ja nyt saa kulkea huomattavasti kevyemmin mielin kohti loppuvuotta, joulua ja kaikkea sitä kivaa, mitä elämälle vielä tälle vuodelle on annettavaa. Ja onhan sitä. Vaikka kuinka paljon. ♡

Nyt iltapalapöytään ja sitten aikaisin pahnoille. Huomenna kello taitaakin piristä jo ennen viittä.

 

Tuli sen verran pastellisävyisiä kuvia, että voisivat olla vaikka helmikuulta. Mutta joulua kohti mennään ja ensimmäinen sesonkikukka jo törröttää ruukussaan. En voinut vastustaa lidln amarylliksiä, ja ehkä ihan pikkuisen tuli sellainen joulufiiliksen tapainen, vaikka ajattelin, että tänä vuonna tuskin pääsen edes marraskuussa siihen tunnelmaan. Mutta ehkäpä se tästä. Kun lopettaa joulun ja talven sitomisen yhteen. Nythän siis edelleen osassa koivuja on yhä lehti. Mutta päätin uhmata synkkää syksyä ja kaivaa seuraavan viikon aikana kausivaloja esiin. Paperikukat ja valokranssit ikkunaan, niin eikös se vuoden pimein pätkä ala sillä taittumaan. Ja tsemppaan itseäni ihan jatkuvasti tämän pimeyden ja harmauden väliaikaisuudella. Kyllä se valo taas kohta alkaa lisääntymäänkin. Ja tänään jopa paistoi aurinko!

Helmikuuta, tai oikeastaan kevättä, vastaan puhuvat myös mustat vaatteet. Vaikka en juurikaan tunnustaudu mustan oikeaksi ystäväksi, eletään nyt just sitä vuodenaikaa, kun tuntuu, että mustat vaatteet ajavat kaiken muun eteen ja lähinnä juuri käytännöllisyytensä vuoksi. Ihan joka kurapisara ei näy niin karusti tummalla pohjalla. Tai näin ainakin olen ajatellut.

 Loppuvuoden juhlasesonkiin (pikkujoulut, synttärit ja joulu) on aina vahvasti kuulunut pöytäliinalla peitetty pöytä. Tänä vuonna en taida tohtia peittää meidän uutta ihanaa pöytää millään. Niinkin pieni asia kuin ruokapöydän kansi kuitenkin vaikutti tosi paljon keittiön fiilikseen ja nyt kruusatun joululookin sijaan taidan mennä vähän vähäeleisemmällä tai skandinaavisemmalla tyylillä. Tai katsotaan nyt. Voihan se olla, että jouluna levitän pellavat pöytään!

Tämä viikko on ollut taas niin täynnä ohjelmaa ja omat aivoni käyvät vähän ylikierroksilla, mutta nautitaan nyt siitä kun lapset voivat harrastaa ja urheilla ja elämään mahtuu muutakin kuin suljettuja ovia ja peruttuja juttuja.

Mutta nyt kahvinkeittoon, sillä kohta talo täyttyy naisenergiasta ja toivottavasti myös hyvistä ideoista. Leppoisaa keskiviikkoiltaa.

Vaikka itselläni ei varsinaisesti lomaa olekaan, tämä viikko pyhitetään nauttimiselle, yhteiselle ajalle, ulkoilulle ja sille kuuluisalle ihan vain olemiselle. Jonkinlainen päiväpatikka, leffaillat ja sen lokakuun pullalupauksen lunastaminen on ainakin ohjelmoitu tälle viikolle. Aikataulut ja isompi kiire hellittävät edes joiltakin päiviltä ja sehän mahdollistaa monta sellaista asiaa, jotka arjessa jää väkisinkin tekemättä ja kokematta.  Niin paljon ikävää kuin tuo viime kevät toikin mukanaan, olen taas syksyn tullen kaivannut yhä enemmän ja enemmän sitä yhteistä aikaa ja läsnäoloa, jota kevät antoi. Kaikesta huolimatta koen, että se oli elämäni parasta aikaa ja hitsasi perhettä yhteen tavalla jota ei muissa olosuhteissa olisi ollut mahdollista saavuttaa.

 Lomatunnelmat alkoivat oikeastaan jo viikonloppuna. Eilinen pyhitettiin salibandylle ja välissä ehdittiin myös nauttimaan sunnuntain rauhallisuudesta. Lauantaina sain nauttia siskoseurasta ja lapset serkkuseurasta. Tänä vuonna nämäkin hetket ovat muuttuneet entistä merkityksellisemmiksi. Onneksi syksyyn on suunnitelmissa toinenkin tällainen viikonloppu. Pimeää loppuvuotta kohti on aina mukavampi kulkea, kun tunnelin reunoilta tihkuu vähän valoa elämään.

Viimeisen viikon aikana minulla on ollut hirvittävä tarve järjestellä asioita. Huomaan, että tuo on tapa johon turvaudun aina uuden, jollakin lailla erilaisen tai ehkä jännittävänkin elämäntilanteen edessä tai silloin kun elämä kaipaa erityistä järjestystä. Järjestelemisen ja siistimisen tarve on myös yksi osa syksyistä pesänrakennusviettiä. Siinä samalla kun järjestän ja siivoan kaappeja ja laatikoita, koen että myös pääni sisältö asettuu parempaan järjestykseen. Lauantaina heräsin aikaisin ja hyödynsin lasten vielä nukkuessa aamun ensimmäiset tunnit Lightroom katalogien setvimiseen ja tänä aamuna kävin vaatehuoneen kimppuun. Ihana tunne kun saa jotain konkreettista valmista asiat loksahtelevat paikoilleen myös korvien välissä.

En ole moneen viikkoon neulonut riviäkään ja salaa mielessäni haaveilen, että tällä viikolla ehtisin myös avata neulepussini ja saattaamaan tylsän harmaan kotineuleeni päätökseen. Korissa odottelee nuo ihanat punaiset langat ja niistä olisi kiva saada oversize neule mekkojen päälle puettavaksi. Mutta kaikkea ei voi saada eikä ehtiä, oli loma tai ei.

 

Kaunista uutta syysviikkoa! 💛