Hiphei, ja mukavaa perjantaita!
Esikoinen täytti eilen 9 vuotta, ja tänään järjestelläänkin sitten viikonlopun syntymäpäiväjuhlia. Pikkuisen tippa linssissä tietenkin, koska satun olemaan sitä herkkää lajia, joka tirauttelee vähän pienemmistäkin jutuista johtuen kyyneleen aina silloin tällöin. Ja vaikka joskus oma herkkyys vähän harmittaakin, tunnen oikeastaan ihan ylpeyttä siitä, että luonteenlaadustani on riittänyt osaksi myös lapseni persoonaa. Herkkyys kun tuskin tässä maailmassa on lainkaan pahasta – päinvastoin. ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.” Tuon viisauden kun saisi pysymään lastensa elämässä.
Hetken aikaa koin eilen olevani vähän natsimutsi, kun komensin lapset avukseni lastenhuoneen komeronsiivoukseen. Lopulta kirjapinojen ja muistolaatikoiden penkomisesta tuli ihan hyvää ajanvietettä. Sieltä löytyi pieni vaaleansininen tutti, se yksi ainoa, jota ei aikanaan ”annettu vauvatontuille”, uniriepuja ja ensimmäiset juhlakengät. Lisäksi laatikollinen jos jonkinlaista esitettä, mitä kohta kymmenen vuotta sitten neuvolassa odottavalle äidille jaettiin. Siinä tuntui, kuin vuodet olisivat solahtaneet pikakelauksella silmien ohi.
En ole koskaan ajatellut, että olisin tullut kovin nuorena äidiksi, mutta toki ajatus on aina välillä viime vuosien aikana pujahtanut mieleeni. Osittain juuri siitä syystä, että monet ystävät elävät vauva-arkea vasta nyt. Samalla olen tullut miettineeksi, kuinka erilaisissa olosuhteissa silloin 9 vuotta sitten elettiin. Nykyisin sosiaalinen media ruotii äitiyttä kovin julmalla tavalla, ja vaikka toki nettiaikaa tuolloinkin elettiin, tuntuu kuin tuokin aihe olisi räjähtänyt käsiin. Kuten kaikkea muutakin, myös äitiyttä ruoditaan ja naisia parjataan kovin avoimesti, ja tuntuu välillä siltä, että mikään ei ole enää pyhää ihmisten nettiraivon alttarilla. Samaan aikaan pyörittelen vähän päätäni suuren lastenvaatebuumin edessä. Paput ja vimmat olivat nimittäin vasta tulevaisuutta siinä vaiheessa kun itse tulin äidiksi. Maalle muoti tietenkin tuli vielä hitaammin, ja kunnolla vasta nettikauppojen myötä. Legginsit olivat tuolloin pojilla varsin harvinaisia. Reiman haalaritkin olivat kovin tylsiä, jos vertaa nykyiseen lastenvaatemuotiin. Oli vaihtuvat erivärileikkaukset haalarin yläosassa, ja siinäpä se! Onneksi kuomat sentään ovat pysyneet samana. 🙂 Välillä olen miettinyt, miksen osaa solahtaa nykyiseen trikoomuotiin edes kuopuksen kohdalla, mutta olen ajatellut sen johtuvan juurikin siitä, että tulin äidiksi ennen kuin lettikuvio oli ajanut kansan hypetykseen.
Vajaa kymmenen vuotta tuntuu pieneltä ajanjaksolta, mutta siinä ajassa maailma on muuttunut valtavasti muutenkin, kuin vain lastenvaatemuodin kohdalla. 9-vuotiaan seurassa tunnen välillä itseni dinosaurukseksi ja löydän itseni tilanteista, jossa huomaan kuulostavani omalta isältäni, jolla on aina ollut tapa kauhistella uutta ja erilaista. Olen siis oppinut paljon itsestäni vuosien varrella. Ja samalla opin jatkuvasti paljon muutakin. Lapset opettavat, elämä opettaa. Ennen kaikkea äitiys opettaa!
The most precious jewels you’ll ever have around your neck are the arms of your children.
Yhdeksän vuotta äitiyttä on enemmän, kuin uskoin elämän koskaan antavan. Niin paljon enemmän, kuin lopulta osasin edes toivoa.
Mutta nyt suklaakakkua leipomaan. Ihanaa iltaa myös teille! ♡
Tallenna
