Täällä enteilee selvästi sadetta. Lämpimän päivän jälkeen tuuli puhaltaa kylmästi ja taivas on pilvessä. Eikä ihme, vanha totuushan on, että pionit puhkeavat kukkimaan jotta sade saisi hakata ne maahan.

Jalopioneita saadaan vielä odotella, mutta nämä maatiaislajikkeet ilahduttavat ihanan aikaisin, ja kuten alkukuussa arvelin, kukinta ajoittui tänäkin vuonna toukokuun puolelle. Tämä Kuolanpioni on itselleni ehdottomasti merkki kesän alkamisesta. Voi onnea ja autuutta!

Tämän illan ohjelmassa olisi vaatehuoneen raivaus. Hohhoh, sanonpa vain. Voi olla, että joudun ottamaan siitä avatusta valkkaripullosta itselleni hiukan seuraa. 😉

Ihanaa iltaa!

Aurinko paistaa ja ulkona tuoksuu kesä: Ei yhtään hullumpi päivä ollakseen ihan tavallinen tiistai!

Täällä on toivuttu hyvinkin vaiherikkaasta viikonlopusta, johon mahtui paljon hyvin suunniteltua ja aikataulutettua menoa, mutta (kuten elämään kuuluukin) myös niitä vähemmän kivoja yllätyksiä.

Perjantai oli jo yhtä juoksemista. Esikoinen piti kuljettaa musiikkileirilleen, ja olin haalinut itselleni illaksi vaikka mitä rästitöitä, joista ei sitten tietenkään kaksin kolmevuotiaan kanssa tullut yhtään mitään. Lauantain humputin naisporukalla Tampereella aamuvarhaisesta iltamyöhään – tai ainakin siihen viimeiseen junaan saakka. Sunnuntaiaamulle vekkarit viritettiin taas kukonlaulun aikaan, koska tarkoitus oli ehtiä käymään pääkaupunkiseudulla hoitamassa pari sovittua asiaa ja iltapäiväksi kiireesti takaisin pojan konserttia kuuntelemaan.
Ja puh ja pah! Vähän yli puolen välin pääsimme matkallamme, kunnes auton vaihteisto päätti lakata toimimasta. Siinä väsyneenä ja nälkäisenä ei kauheasti naurattanut, ja lopulta hinauspalvelu vei auton lähimpään merkkihuoltoon, ja me palasimme takaisin kotiin häntä koipien välissä. Lopputulos oli siis se, että auto pääsi lähemmäksi päämäärää, kuin me matkustajat.

Jos nämä takaiskut voisi jotenkin ennustaa, olisin kyllä varsin lyhyeksi jääneen yön jälkeen voinut nukkua pari tuntia pidempään ja jättää tuon viiden tunnin hukkareissun ihan vallan tekemättä. Lopulta tosin lohduttauduin sillä, että automatka olisi voinut tyssätä paljon pahemminkin, ja pääasia on, että me ihmiset olemme kunnossa. Mutta harmittaahan se silti. Vaikka käynti olisi ollut hyvinkin pikainen, tarkoitus oli kuitenkin moikata myös siskoni perhettä ja vierailua oli tietenkin kovasti odotettu.

No, iltapäivällä konsertin jälkeen isompi ketutus vaihtui harmitukseen, ja siihen samaan harmituksen harmaaseen massaan upposi myös MM-hopea. Eilinen menikin sitten asioiden uudelleenjärjestelyssä siinä määrin, että unohdin tyystin jopa koulun vanhempainillan, mutta onneksi Niilon luokkakaverin äiti kysäisi, josko poika menisi heille vanhempainillan ajaksi, ja kovalla kirityksellä sain kuin sainkin miehen ajoissa kotiin, ja pääsimme pojan kanssa lopulta niinkin hyvissä ajoin liikkeelle, että valitsimme kulkupeliksi fillarin. Ihan sattumuksetta ei tosin sekään reissu loppuun asti mennyt, mutta valitsin tilanteen lähestymistavaksi sunnuntaina toimineen ajatusmallin: Kun apuun ei tarvita ambulanssia, kaikki on lopulta ihan hyvin! 🙂

Toukokuu antaa parastaan ja ulkona on täysi kesä. Pienen flunssapotilaan kanssa yritänkin nyt nauttia niistä kaikista mahdollisista positiivisista jutuista, sillä uskon vakaasti että tästäkin saadaan vielä oikein hyvä viikko aikaiseksi!

Luumupuut kukkivat nyt parhaimmillaan ja ulkona odottaa muutama istutustyö. Taidan vetää kesämekon ylleni ja nauttia hiukan puutarhaterapiaa!

Tiesittekö, että meneillään oleva viikko on Lasten lintuviikko? Jep, en tiennyt minäkään. Mutta sellaisen pikkupoikien nikkarointi-innon te varmaan tiedätte, ja siitä tämäkin lintupönttöily sai alkunsa. Meillä nimittäin poika on jo pitkään halunnut nikkaroida linnunpönttöjä, ja isäni lupautui näihin talkoisiin, koska on huomattavasti lintuvalveutuneempi kuin minä ja mieheni. Puutavaraa kyllä löytyy varastosta vaikka niihin miljoonaankin pönttöön (tai no, moneen ainakin), mutta otsikolla viittaan Suomen suurimpien luontotoimijoiden (Metsähallitus, BirdLife Suomi, WWF Suomi, Luonto-Liitto, Suomen luonnonsuojeluliitto, Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus…) saman nimiseen kampanjaan, jonka tarkoitus on ”nostaa Suomen oksistoon miljoona linnunpönttöä toukokuun 2017 loppuun mennessä”.

Pienen pojan into ja innostus ei kovin pitkiin nikkarointeihin riitä, mutta eilen pihapuihimme nousi kolme pönttöä, jotka olivat illalla jo varsin asutun oloisia. Lisää kuulemma on tulossa, ja mikäs siinä, koska pidän kovastikin linnunlaulusta. Puita ja pihaakin on sen verran, että joukkoomme mahtuu kyllä sirkuttajia ja visertäjiä.

Olen älyttömän tyytyväinen siitä, että lapsella on vieläkin noin tavallisia innostuksenaiheita kaikista nykyajan virikkeistä huolimatta. Että ilo syntyy ihan siitäkin kun saa seurata pikkulintujen lentämistä pönttöön ja takaisin puun oksille. Samalla häpeän oman lintutietoni vähäisyyttä, sillä voin käsi sydämellä myöntää, etten eilen ikkunan takaa lintuja seuratessa osannut vastata lapselleni, mikä lintu pönttöön lensi. Puolustan itseäni värinäölläni (tai paremminkin -sokeudella), sillä lintujen värityksen hahmottaminen luonnossa on itselleni täysin mahdotonta. Kuten monen muunkin asian kanssa, näkemiseni perustuu muotojen hahmottamiseen tai tietoon. Käytännössä tämä tarkoittaa, että tunnistaisin harakan harakaksi vaikka väritys muuttuisi vihreävalkoiseksi, sillä erotan muodon ja värien kontrastin. Muita lintujen tunnistamiseen käyttämiäni keinoja ovat äänen ja liikkumistavan oppiminen, joten västäräkin tunnistan maassa linnun tavasta liikkua, mutta korkealla oksalla hiljaa istuva lintu on silmissäni ainoastaan pieni.

Lasten luonnollinen uteliaisuus ja halu oppia uutta on aika kadehdittavaa. Eilinen oli myös hyvä opetus siitä, ettei lasten kanssa aina tarvitse puuhata mitään niin kovin ihmeellistä ja erikoista, vaan oikeasti aika tavallisetkin jutut aikuisen seurasta ja huomiosta nauttien tuovat pienelle ihmiselle onnea. Tiedä vaikka tässä samalla oppisi itsekin monia uusia asioita luonnosta. Täytynee siis jatkossakin opetella enemmän lintujen tunnistamista YouTube -videoiden avulla, jotta en vaikuta lapsen rinnalla täysin pöntöltä. 🙂

Tuolla sivustolla on mielestäni aika ihanasti kiteytetty tuon pönttökampanjan idea: ”Miljoona linnunpönttöä tarkoittaa kymmentä miljoonaa linnunpoikasta, satoja tuhansia retkiä luontoon ja valtavasti onnittelusirkutusta sata vuotta täyttävän Suomen kunniaksi.”

Tämä ei nyt ollut minkäänlainen yhteistyöpostaus, vaan enemmänkin ihan suora kehotus pönttöaskarteluun ja lasten kanssa puuhailuun. Tulee nimittäin aivan varmasti myös niitäkin kesälomapäiviä, kun ei ole niin yhtään mitään tekemistä. Silloin muutama laudanpätkä voi osoittautua suureksikin iloksi!

Poika tuumasi aamulla, että mahtaako sitä pystyä keskittymään koulussa mihinkään, kun on niin innostunut niistä linnuista. Sanoisin, että ollaan jokseenkin positiivisen ongelman äärellä! 🙂