Nimittäin kesää! Sitä että mennään ja tullaan, ollaan ulkona ja myllätään mullassa. Ikävä rikkaruohoja ja jopa sitä hiivatun nokkostakin, joka tosin joka vuosi vähenee ja vähenee. On ikävä kesäsateen tuoksua, fillaria, kukista kirjavia tienposkia, viileneviä kesäiltoja, aamukahvia puutarhassa ja kaikkea siltä väliltä.
En ole koskaan ollut mikään auringonottaja, en kestä paahtaa itseäni, enkä siedä moista paikallaanoloa. Mutta vuosien saatossa olen ymmärtänyt, että ei minun tarvitsekaan palvoa kesää samaan tapaan muiden kanssa. Oikeastaan minusta tuli kesäihminen vasta kun löysin oman tapani nauttia kesästä. Tai oikeastaan vasta kun lopetin pakottamasta itseni jonkinlaiseen muuhun kesänpalvontaan. Nimittäin nautin kesästä nykyisin aivan samaan tapaan kuin lapsenakin. Viihdyn oikein hyvin puolivarjossa lueskellen tai kädet kyynärpäitä myöden mullassa. Ei sitä lapsenakaan lekoteltu paahtavassa auringossa, vaan koko ajan tehtiin jotakin. Ja vaikka iso piha on kuin jokapäiväinen työleiri, tykkään että se on juuri sitä. Ystävän kanssa nauretiinkin, että sitten kun on valmista, me ollaan vanhoja mummoja ja lipitetään vain luumuviiniä olkihatut päässä. Sitten vain ollaan ja ihaillaan. Vaikka eihän se niin mene. Koskaan ei tule valmista, ja siinäpä se jutun viehätys onkin.
Tänään kun ajeltiin Klaaran kanssa jumppaan, ja pimeyden sijaan meitä hellikin vielä auringonpaiste, tunsin pienen hetken nenässäni kesän tuoksun. Ihan pikkuruiseksi hetkeksi pääsin polkypyörän selkään ja olin keskellä kesää.
Mutta ensi kuun jälkeen on jo toukokuu! Ja kohta jo pääsen haravoimaan (mitä muuten oikeasti inhoan syksyllä, mutta keväällä se on ihan eri juttu). Kyllä se sieltä tulee, yhtä nopeasti kuin aina ennenkin. Nautitaan toki talvesta, ihanaa aikaa sekin, mutta ei kai pieni haaveilu pahaa tee? En ainakaan usko!
