Silirimpsis ja perjantaita!

Se on ihmeellinen voima tuo aurinkoenergia. Kun koko viikon on saanut aamusta alkaen nauttia paisteesta, sitä on kuin jotenkin uudelleen syntynyt. Tuntuu, että energiaa on tupla määrä talven keskiarvoon ja vireystilan vuoksi aivotkin jotenkin lähtevät taas käymään. Syntyy ideoita ja inspiraatiota, mahdotonkin tuntuu taas mahdolliselta. Ja puhumattakaan siitä, mitä aurinko tekee ympäröivälle maailmalle. Maisemat värittyvät uudelleen ja oma kotikin näyttää jotenkin erilaiselta. Olen hengitellyt tällä viikolla pakkasilmaa keuhkoihini ja nauttinut valon lisäksi kuivuudesta ja kurattomuudesta. Nyt kun lunta ei tälle talvelle tullut, tuo pakkasesta nauttiminen on ihan älyttömän tärkeää. Kuin hengittäisi jonkin suodattimen läpi puhtautta ja raikkautta.

Toki siinä auringossa on se armottomuutensakin. Tällä viikolla on tullut tartuttua siivousrättiin kerran jos toisenkin. Valo paljastaa lasten kulkureitit ja ovenpieliin jääneet sormenjäljet. Ikkunat suoraan sanottuna huutavat päästä likakerroksestaan eroon, ja jokaisella kaapin ja laatikon aukaisulla mieleen tulee siistimisen ja järjestyksen tarve. Mutta kenties luonto on tarkoittanut sen juurikin näin. Että se mitä pimeään aikaan ei kuitenkaan jaksa tehdä, pysykööt myös pois silmistä.

Viikonloppuun on ihana siirtyä ainakin kohtalaisen siistissä kodissa, jossa tulppaaneja on kahdenkin pöydän piristykseksi (toisesta kimpusta kiitos ystävälle).  Perjantai-iltaa aion viettää supermukavasti lasten kanssa kotosalla ja vapaaillasta nautiskellen. ♡

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.

Mutta no, en ole mikään kauhean nopea käänteissäni ja jos usein nukun yön yli, niin tämän asian kanssa on pitänyt nukkua aika monen yön yli. Mullahan ei siis ole käytänössä kulmia ollenkaan, tai ne on tosi ohuet ja katkonaiset. Mutta silti, vaikka kyseessä ei mikään tatuointi olekaan, olen pelännyt ihan valtavasti sitä päätöksen lopullisuutta. Onhan ne keskellä otsaa ja ainakin vuoden ajan aika näkyvätkin.

Nämä kulmat jotka nyt näkyvät kuvissa eivät tosin ole ne, jotka kasvoilleni jäävät. Väri vaalenee tästä ihan vaaleaksi ja tarkoitus olikin tehdä kulmat sellaisiksi että ne näyttävät luonnollisilta ilman meikkiä. Nythän ne ovat tummemmat kuin mitä tavallisesti meikatessa, mutta jotenkin alan tottua tähänkin vaiheeseen. Kuukauden kuluttua on vahvistus ja sitä ennen väri saattaa haalistua joiltain osin täysin näkymättömiin. Viikon päästä pitäis olla jo vähän eri tilanne. Mutta se oli tosi hassua kun sain siinä työn välissä aina välillä katsoa peilistä, ja en ollut uskoa, miten pieniä ja tarkkoja karvoja tekniikalla saa aikaan.
Viimeiset pari vuotta olen aktiivisesti seurannut instagramissa eri tekijöitä ja miettinyt, että kenelle menisin jos ja kun joskus uskallan. Tosi paljon on niitä isoja näyttäviä kulmia, mutta mä nimenomaan etsin sellaista tekijää, jolla oli hyvä näyttö myös niistä tosi luonnollisista kulmista. Lopulta päädyin Finbrows -nimiseen yritykseen (löytyy juurikin sieltä instagramista). Mun sisko kävi joulukuun alussa samassa operaatiossa, mikä ehkä hiukan laittoi vauhtia myös omiin rattaisiini. Jos joku muukin uskaltaa niin ehkä minäkin.

Ystävä soitti just tänään aamulla ja kysyi mitä kulmakarvoille kuuluu. Hän on siis seuraavana vuorossa, kun saa todeta, että minä selvisin hengissä ja kulmat onnistui. Jonkinlainen ketjureaktio ehkä, mutta on ihan tosi, että niitä ” aikuisten naisten” luonnollisia microblandattuja kulmia näkee vähemmän ja niitä kokemuksiakin kuulee vähemmän. Siksi siis halusin tästäkin asiasta kertoa, koska tiedän, että moni painii saman ajatuksen kanssa. Niin ja ystävän kysymykseen, että sattuuko tuo laittaminen vastasin, että on tässä tullut synnytettyä kaksi lasta ja näiden kulmien kohdalla saa sentään puudutuksen. Toki minunkin silmäni valuttivat ensin kyyneliä, ja sitten tuli sellainen aivastamisen tarve, mutta siis tuo on se, miten mieheni reagoi kun nypin häneltä joskus pari kulmakarvaa irti. Että toki kipu on yksilöllinen juttu, mutta tässä ei nyt puhuta sellaisesta ihan oikeasta kivusta jota jokainen on ehkä joskus joutunut kestämään. Epämukava tunne on ehkä parempi, ja kun puudutus on kunnolla tehonnut (sitä lisätään koko ajan) ei toimenpide loppua kohti tunnu miltään. Aluksi voi vähän kirpaista, kuten on tapana sanoa. 🙂

Ja siis jatkossa ne mun kulmat tulee olemaan vaaleat ja just sellaiset ilman meikkiä tosi luonnolliset. Ei haittaa vaikka joutuisin niitä meikkaamaan, koska mulle on tärkeintä, että se muoto ja aukkokohdat on tehty ja kasvoilla on jokin ryhti myös meikittä. Mutta siis anyway, tarkoitus oli nopeasti selittää tämäkin asia, mutta menihän siihen muutama rivi.

Pyykkiteline on Ikean uudesta Borstad-mallistosta. Mun vanha bambuinen oli jo tosi tummunut ja nyt kävin nopeasti hakemassa uuden kun näitä vielä oli. Puinen rikkasetti on Sinituotteen. Kukkamekko on Elloksen ja villapaita ja mun kotitossut on H&M:n. Tosin ne on ihan sandaalit, mutta kun mä en osaa olla kotonakaan ilman tossuja.

Nyt feta ja tomaatit uuniin. Tänään on uunifetapastapäivä!

Moikat!

Ihana Homevialaura postasi tänään instagramissa aiheesta, jota olen itsekin viime aikoina miettinyt aika paljon. Tai oikeastaan jo pitkään, mutta viime aikoina enemmän SYLI ry:n #siivoasome -kampiksen myötä. Eli siis sitä, millaisia suorituspaineita ja hunommuuden tunnetta some aiheuttaa ja miten näitä juttuja voisi miettiä järkevämmin. No Suomishäiriöliitto ihan ykkösenä kannustaa tietenkin, että kaikki ne sometilit, jotka aiheuttavat mielipahaa tai alemmuuskompleksia kannattaa laittaa pois seurannasta, oli kyseessä ystävä tai julkisuudenhenkilö. Mä olen itse ihan samaa mieltä, ja varsinkin silloin kun oma mieli on todella hauras, ehkä kenties jopa sairas. Silloin kaikki energia on tietenkin laitettava siihen omaan selviämiseen ja kuntoutumiseen. Enkä suosittele omaakaan blogiani kennellekään, jolle se aiheuttaa yhtään mitäään negatiivista tunnetta.

Mutta eihän me ihmiset toimita ihan noin yksoikoisesti, vaan ollaan nykyään ehkä uteliaampia ja tiedonhaluisempia kuin koskaan ennen. Onhan meillä kaikilla pelit ja vehkeet, joilla seurata ja katsella muiden elämää. Mutta siinä päästäänkin aiheeseen. Mitä se some oikeasti välittää meille ja millaisia paineita se luo. Laura avasi tänään ihanasti just tätä ajatusta ja omaakin pohdintaani siitä, että some helposti sekoitetaan täydelliseksi massaksi, joka käsittää niin täydellisen kodin, täydellisen ulkonäön, täydellisen perheen, täydellisen vartalon, täydellisen uran ja kaikkiin näihin liittyvän hurjan itsekurin. Ja lisäksi vielä mielikuvan siitä, että kaiken tuon keskellä pitäis olla ihan zen, lukea kirjoja, nukkua, meditoida ja vaikka mitä.

Mutta joo, eihän se niin mene. Kukaan, ja ihan oikeesti k-u-k-a-a-n ei voi olla täydellinen. Piste. Mä vihaan sanontaa ”elämä on valintoja”, koska eihän se niin mene, että elämä oikeasti olisi pelkkiä valintoja, mutta myönnän, että elämä on jossain määrin myös valintoja. Toki me ihan jokainen joudutaan elämään elämää, joka heittää välillä eteen arvaamattomia ja tosi julmiakin asioita. Ja tottakai meidän jokaisen ihmisen elämä riippuu myös paljon niistä ympärilla olevista ihmisistä, joille elämä on ihan yhtä arvaamaton. Mutta se, mitä pidämme perusarkena, ja mihin haluamme panostaa silloin kun siihen on mahdollisuus, on sitten meidän omaa valintaa. On täysin jokaisesta itsestä kiinni, neulooko mieluummin, vai lukeeko kirjaa. Katsooko illalla leffaa, vai meneekö ajoissa nukkumaan. Treenaako ankarasti ja noudattaa tiukkaa ruokavaliota, vai panostaako enemmän kodin viihtyvyyteen tai siisteyteen. Opetteleeko uuden kielen, vai uuden instrumentin soittamisen, vai tapaako enemmän ystäviä. Ja aika usein (ja tämä on nyt sitä oikeeta elämää, jota some ei aina välitä) yksi asia sulkee toisen pois. Kun kaikkea ei voi ja kaikkea ei ehdi. Ei vaikka kuinka haluaisi olla täydellinen ylisuorittaja, niin hitto vie, kun ei ne tunnit vuorokaudessa vaan riitä. Siispä pitää valita. Riittääkö mulle vähän sotkuisempi koti, jos kerran nautin niin paljon käsitöiden tekemisestä. Tai lähdenkö aamu viideltä lenkille, jos koen, että nukkuminen on enemmän mun juttu. Olenko valmis luopumaan kaikista muista harrastuksistani, jotta voin rakentaa unelmieni kehon? Ostanko kaupasta puolivalmiita, jotta ehdin kaverin kanssa lenkille, vai teenkö perheelle täydellisen päivällisen? Luenko kirjaa, vai leivonko lasten kanssa… Ja joka päivä me tehdään tiettyjä valintoja. Ja toivottavasti, siis ihan oikeasti toivottavasti, me jokainen tehdään niitä valintoja sen pohjalta, mikä tuntuu parhaiten sopivan meille ja meidän elämään. Sellaisia valintoja, jotka saa meidät elämään omaa elämää ja tavoittelemaan aitoa onnellisuutta ja terveyttä sen sijaan, että tavoiteltaisiin sitä jonkun muun täydelliseltä näyttävää elämää. Koska aivan varmasti sillä ihailemallasi tyypillä on joku tai jotkut elämän osa-alueet ihan retuperällä. Meillä kaikilla on. Ja on silti vaikka kuinka yritettäisiin elää tasapainoista ja harmonista arkea. Koska se just kuuluu siihen elämään. Että tunteja on päivässä se 24 ja päiviä viikossa 7. Siinä se, näillä on mentävä. Some on helposti pelkkää täydellisyyttä jos sen kasaa yhdeksi tekijäksi. Harva supertimmi fitness somettaja on kuitenkaan loistava leipuri tai äärettömän nopea kantapään kutoja.

Ennen asiat olivat simppelimpiä. Ostettiin ruokalehti kun haluttiin kokata tai leipoa ja inspiroitua muuten näistä asioista. Ostettiin muotilehti kun haluuttiin nähdä muotia, kauneuslehti jos haluttiin nähdä meikkejä ym. Oli erikseen lehti treenavalle, juoruista pitävälle ja käsitöistä, puutarhanhoidosta tai ristikoista kiinnostuneille. Ja on toki edelleen, mutta nettiä, saati somea ei oikein voin edes avata, etteikö verkkokalvolle tulvisi kaikkea sitäkin, mikä ei ehkä ennen tuntunut niin omalta ja johon kiinnitettiin vähemmän huomiota.

Toisen, varsin rajatusti kuvattua, elämää seuratessa ei pidä myöskään vähätellä itseään. Joku on parempi jossain, toinen jossain muussa. Näin se vain menee ja sekin on joskus kiinni omista valinnoista. Hyvä esimerkki on vaikka puutarhanhoito. Todella moni kertoo, että ei harrasta puutarhanhoitoa, koska on ihan surkea kaikkien kasvien kanssa. Ok, liki jokainen on varmaan ihan hemmetin surkea ohjaamaan avaruusalusta, jos siihen hommaan laitettaisiin. Puutarhanhoito ei kuitenkaan ole rakettitiedettä, vaan oikeastaan aika simppeleitä juttuja, joita jokainen voi oppia. Onnistumisen ja epäonnistumisen kautta ehkä parhaiten. Kysymys kuuluukin, että kuinka paljon siihen on valmis panostamaan ja laittamaan aikaansa. Onko valmis opettelemaan ja ottamaan selvää. Esikasvattamaan omia taimia heti alkuvuodesta lähtien ja huolehtimaan taimista päivittäin, kenties pyytää ystävää hoitamaan niitä jos olet reissussa. Tai oletko valmis kykkimään puutarhassa keväästä asti liki joka päivä? Huolehtimaan paahteisina päivinä siitä, että kasvit saavat vettä. Joka päivä, vaikka kuika olisi ihanaa huidella jossain ihan muualla. Tai edes kastelemaan päivittäin parvekkeella olevaa basilikaa?  Jos et, se on ok. Mutta et ole huono tai surkea. Olet vain valinnut kiinnostuksenkohteesi jostain muusta ja haluat käyttää aikasi muulla tavoin. Kukkia ja basilikaa saa kaupasta. Miksi hampaat irvessä puurtaa ja uhrata aikaansa, jos se ajankäyttö ei tuota hyvää oloa. Tämä pätee moneen muuhunkin. Et ole huono tai surkea vain koska jokin ei juuri nyt mahdu elämääsi tai elmäntilanteeseen.

Ja sitten ihan viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä: Jos joku toinen käyttää aikaansa sellaiseen, mitä et itse arvosta tai ymmärrä, yritä miettiä, että ehkä sille tekemiselle on syynsä. Joku ihan oikeasti nauttii pienoismallien kasaamisesta, kirjojen järjestämisestä kirjailijan nimen, kirjan selän värin tai koon muukaan tai luetteloimalla adverbejä venälaisistä klassikoista. Joku ihan oikeasti saa mielihyvää siitä, että käy joka aamu viideltä luonnonvesissä uimassa tai rakentaa itselleen aivan älyttömän kauniita smoothie bowleja, ja jonkun hyvinvointi on sitä, että käyttää aikansa siivoamiseen ja kodin järjestämiseen.

Just nyt mä voisin käydä tyhjentämässä kuivausrummun, tyhjentää tiskikoneen, raivata eteisen, siivota joulukoristeet pois, pyyhkiä keittiön pöydän tai opiskella vaikka unkaria ja yrittää pelastaa maailman. Mutta mä lähden jumppaan, koska yhdistettynä ystävän seuraan (ja juuri sen vuoksi) se on mun mielestä parasta ja hauskinta just nyt.

 

Mur Maxi -kasvihuone kasattiin kesällä 2018 yhteistyössä Willab Gardenin kanssa.