Olen kirjoittanut blogia kohta 12 vuotta. Kaikki nuo vuodet olen yrittänyt pitää blogin uskonnollisesti ja poliittisesti täysin värittömänä. Olla hajuton ja mauton, helposti lähestyttävä ja vältää kumartamista tai pyllistämistä suuntaan tai toiseen. Aina en ole onnistunut, mutta mielestäni melko hyvin siihen nähden, että in real life olen aika vahvasti kantaaottava ja mulla on asioista vahva näkemys.

Nyt kuitenkin tiedän jo valmiiksi loukkaavani jotakuta, mutta en enää edes yritä olla pyllistämättä. Olkoonkin, että kaikki eivät tästä pidä ja tämä kirjoitus ei kuulu blogini henkeen. Mutta suoraan sanottuna ja selvällä suomella: Mikä helvetti ihmisiä vaivaa!?!

Koko maailmantalous on ajautunut kriisiin. Meidän hieno maa, se kuuluisalla suomalaisella sisulla ja sillä talvisodan hengellä rakennettu hyvinvointiyhteiskunta, on ajautumassa taloudelliseen epätoivoon. Kilpailu- ja vientikyky taantuu, puhumattakaan niinkin yksinkertaisista asioista kuin ihmisten työpaikat, yrittäjien elinkeino tai ihan silkka taloudellinen toimeentulo. Meidän hienossa Suomessa on jo valmiiksi ihmisiä, joilla on pulaa ruoasta. Helpotusta ei ole tiedossa, vaan yhä useampi ihan tavallinen perhe joutuu ahdinkoon. Vuosien työ ja sinnikäs yrittäminen itsensä työllistämiseksi valuu monella sinne kuuluisaan kankkulan kaivoon. Ne turvallisessa työsuhteessa olevat, joita välillä minäkin kadehdin, jäävät ilman työtä. Useimmat vähintään ilman palkkaa. Seuraukset ovat valtavat. Kun talous romahtaa, tippuu pelistä taas lisää yrityksiä ja lisää työpaikkoja, kun kansalla ei ole varaa kuluttaa.

Talouden pyörät eivät pyöri. Ollaan kuin niissä kuuluisissa Asikkalan puisissa rattaissa. Meidän työikäiset jäävät kotiin lastensa kanssa. Osa on saanut käteensä lomautuslapun, moni viimeisen puristuksen. Moni yrittää selvitä pienten lasten hoidosta, kotikoulusta ja omista töistään. Kaikki eivät millään pysty. Uusi linjaus on, että lapsen voi viedä kouluun, mikäli hoitoa ei pystytä muuten järjestämään. Silti suuri osa lapsiperheistä tulee kuuliaisesti noudattamaan  valtioneuvoston ohjetta: Pidä lapsesi kotona, jos se suinkin on mahdollista. Perheet joustavat, työnantajat joustavat. Mutta mikä tärkeintä, meidän lapset joustavat.

Koulutuksesta ei saa leikata, kuului liki yhteen ääneen kansan suusta vielä hetki sitten. Niin minunkin. Nyt siitä koulutuksesta leikataan. Oikeudesta käydä koulua leikataan. Oikeudesta ilmaiseen kouluateriaan leikataan. Oikeudesta saada riittävää opetusta leikataan. Oikeudesta sosiaalisten taitojen oppimiseen yhdessä ystävien kanssa leikataan. Meillä on ihan valtava määrä perheitä, joissa painitaan päivät sen kanssa, miten tehdään työt, tuetaan lasta koulutöissä kotona, opetetaan sellaista, mitä ei itsekään osata ja ruokitaan nälkäiset suut. Tämä tilanne tulee jättämään jälkensä perheisiin. Se tulee jättämään jälkensä lapsiin. Se tulee aivan varmasti näkymään joillakin vaikeutena oppia uutta, kun tiedon kivijalassa onkin yksi puutteellinen kerros. Se tulee näkymään perheiden hyvinvoinnissa ja yksilön pahoinvoinnissa. Lieveilmiöt ovat niin suuria, että niitä on turha kenenkään edes yrittää tässä vaiheessa listata. Ei meillä ole tämän kriisin jälkeen yhtään sen enempää kouluterveydenhuoltoa. Ei yhtään sen enempää resursseja varhaiseen puuttumiseen tai lasten ja nuorten mielenterveysongelmien ja syrjäytymisen hoitamiseen. Eli mitä järkeä tässä kaikessa on, jos osa ei välitä tehdä omaa osuuttaan?

Tällä hetkellä moni lapsiperhe uhraa tilanteelle ihan mielettömän paljon. Osa pakon edessä, osa velvollisuuden tunnosta. Ja siksi mun on ihan äärimmäisen vaikeaa tajuta, että ikäpolvi, joka on ehkä joutunut kokemaan ne 90-luvun lamavuodet, työttömyyden ja pahoinvoinnin juurikin samanlaisessa elämäntilanteessa, ei välitä! Ja se jos mikä suututtaa. Satuttaa. Tekee niin vihaiseksi, että pää meinaa haljeta! Miten voi olla niin, että osa kansasta tekee ihan valtavia uhrauksia ja osa ei viitsi edes letkauttaa korvaansa? Aikuiset ihmiset, ne jotka pitävät normaalioloissa itseään malliesimerkkinä nuoremmille! Nyt ei ole se aika, kun vedotaan siihen, että en minäkään, jos ei tuokaan. Nyt on aika toimia kuin vastuuntuntoinen aikuinen!

Jokainen on joskus nähnyt sellaisen törmäysvideon, jossa autoon on sijoitettu nukke. Hidastetun pätkän kolarista. Me ollaan nyt vähän samanlaisessa tilanteessa. Suomen terveydenhuolto tulee joutumaan isoon rysäykseen, mutta juuri kuten noissa videoissa, nyt on tarkoitus hidastaa tapahtumaa. Me ei voida olla niin naiiveja, että ajatellaan Suomen jotenkin säästyvän koronalta. Kyllä se tulee ja on jo täällä. Nyt eletään kuitenkin vielä suhteellisen tyyntä myrskyn edellä. Mutta jotta me ei mentäisi kahtasataa päin betoniseinää, eikä jouduttaisi myrskyn silmään, meidän pitää hidastaa tapahtumia. Ja siihen tarvitaan ihan jokaisen panos. Se on meidän K A I K K I E N  V E L V O L L I S U U S! Meidän ihan jokaisen velvollisuus on huolehtia, että sairaaloihin ei päädy kertarysäyksellä tuhansia ihmisiä ja hoitajat eivät muutu hoidettaviksi.

Kyse ei nyt ole siitä, kuinka nuorekkaana kukakin itseään iästään huolimatta pitää. Kyse ei ole siitä, että joku ei välitä vaikka sairastuisi tai jopa kuolisi. Kyse ei ole siitä, etteikö 70-vuotiaan kroppa kestäisi tautia ihan yhtä hyvin kuin jonkun 30-vuotiaan. Kyse on nyt siitä, että raja on vedettävä. Ihan yhtälailla se vedettiin lasten opetuksen suhteen. Ihan samalla tavalla se voidaan vetää iän mukaan. Kyse ei ole ikärasismista, eikä syrjinnästä. Kyse on nyt siitä, että niiden sairaaloiden toiminta pitää pystyä varmistamaan. Pitää pystyä pitämään tilanne siinä, että kun joku esimerkiksi siellä lapsiperheessä tarvitseekin apua, sitä on myös saatavilla. Meidän pitää varmistaa yhdessä, ettei yksikään lapsi jää vaille hoitoa jos sattuukin jotakin ihan muuta. Ettei yksikään lapsi jää vaille äitiä tai isää, kun terveydenhuolto ei pystykään hoitamaan ”tavallisia” onnettomuuden uhreja ja allergia- tai sairaskohtauksen saaneita. Nyt on hitto soikoon aika luopua itsekyydestä ja mukavuudenhalusta ja pysyä kotona. Se ei voi olla niin hemmetin vaikeaa! Ihan vain
P Y S Y Ä   K O T O N A !

Kaupat ovat auki. Ruokaa saa ostaa, ja apteekista saa lääkkeitä. Apua on tarjolla ja kunnat pyrkivät helpottamaan avunsaantia kotiovelle. Apua saa ja kuuluukin pyytää. Siitä huolimatta, että lapsiperheet ovat kovilla, monet ovat valmiita auttamaan ja antamaan aikaansa myös muille, jotta kaikki tarvittava saadaan jatkossakin hoidettua. Jotta apua on tarjolla kun sitä itse tarvitsee. Yhteisten talkoiden tarkoitus on pitää asiat tällä tavalla. Pitää välttämättömät rattaat pyörimässä  ja avunsaanti varmistettuna. Nyt ei ole oikea aika matkustaa sukuloimaan, eikä oikea aika jonottaa kauppakeskuksissa. Ei uusissa tai vanhoissa. Nyt ei ole oikea aika hengata ja kokoontua. Sitävastoin just nyt on oikea aika kantaa se oma korsi kekoon, jotta toisten tekemä työ ei valu hukkaan. Nyt on oikea aika mennä metsään, siivota komero, neuloa, leipoa, lukea, levätä tai tehdä ylipäätään ihan niitä tavallisia juttuja. Me aikuiset ei voida olla niin vieraantuneita noista asioita, jos lapsetkin tähän pystyvät.

Tehdään jokainen parhaamme, kannetaan kortemme siihen yhteiseen kekoon, josta meidän lasten ja tulevienkin polvien on vielä ammennettava. Yhdessä rintamassa, yhteisellä päämäärällä. Ja jos ei itselle, niin ajatellen hyvää ainakin jollekulle toiselle! ♡

Meillä syödään tänään pullaa. Rakastan leipomista ja se onkin mitä parhain tapa viettää aikaa ihan vain kotona.

Hellurei!

Mä olen tässä miettinyt, että tämä on kyllä sellainen poikkeusviikko. Tuntuu, että erilaisia tiedotteita tulee joka puolelta ja moneen asiaan pitää nyt suhtautua vähän sillä fiiliksellä että aika näyttää. Mennäänkö, järjestetäänkö, osallistutaanko, perutaanko. Taitavat olla tämän viikon lisäksi ihan koko tulevan kevään kysymyksiä. Siispä päivä kerrallaan ja luottaen siihen, että viisaammaat päättävät. Toisaalta omaa maalaisjärkeä kuunnellen. Kaikeksi onneksi elämässä on kuitenkin myös jatkuvuutta ja paljon asioita joihin keskittyä. Kuten vaikka se ihan tavallinen arki. Ehkä kuitenkin elämässä parasta.

Mä jaksan tuputtaa lapsille käsienpesun ilosanomaa ihan ympäri vuoden, mutta viime viikkoina olen huomannut panostavani lähestystyöhöni vielä vähän enemmän. Tosin jo ihan siitäkin syystä, että meillä ei otettu kausi-influenssarokotteita ja nyt jos koskaan olisi tärkeää vältää ihan kaikki nuhakuumeet. Pelkoa ja paniikkia en halua lietsoa lapsiinkaan, mutta yritän muistuttaa siitä, että meidän vastuumme on minimoida pöpöjen kulkeminen. Olin huojentunut, miten hyvin viidesluokkalainen otti jopa tiedon luokkaretken peruuntumisesta. Ei sille sitten mitään voi. No just niin. Joskus suunnitelmat menevät uusiksi lapsilla ja aikuisilla. Ja toki tilanne käy paitsi kansantalouden päälle, niin myös monen perheen talous joutunee koville. Puhumattakaan ihmisistä jotka pelkäävät läheistensä terveyden puolesta. Mutta sitä se nyt on. Voidaan vain toivoa parasta. Yrittää elää mahdollisimman hyvää arkea olosuhteista huolimatta.

Olenko se vain minä, vai tuntuuko jostakusta muustakin, että sikainfluenssasta ei aikanaan uutisoitu ja puhuttu ihan näin kovalla volyymilla? Voi toki olla että elin silloin aikanaan omassa (vauva-masennus)kuplassani, tai sitten vain ajan hammas on puraissut osan muististani. Toki kyse oli ihan eri taudistakin, joten suoraan näitä ei nyt pidäkään rinnastaa. Toisaalta tämä nykyinen tilanne on laittanut ajattelemaan juurikin median osuutta ja muuttumista kymmenen vuoden aikana. Tai vaikka pidemmällä aikavälillä. Siinä missä ennen luettiin vanhoja uutisia aamun lehdestä, nyt seurataan tilannetta ”hetki hetkeltä”. Älkää ymmärtäkö väärin, en vähättele asiaa tai koe, etteikö siitä pitäisi tiedottaa. Päinvastoin. Lähinnä mietin sitä miten media vaikuttaa ajatteluumme. Megxit, brexit, ilmastoahdistus, Euroopan pakolaistilanne ja katiskavyyhti. Moni asia jää suurten uutisten varjoon, niin että jos nyt haluaa päästä otsikoihin, pitää oikeasti tehdä jotain toosi suurta.

Heippa! Mites toi teidän hissitön helmikuu? Täytyy myöntää, että olin täysin tietämätön tällaisenkin teemakuun olemassaolosta, kunnes äiti ironisesti kysyi, että kuinkas meinaan pärjätä. Niin, onhan se meille maalaisille tosi helppoa, kun houkutuksia ei ole näkösällä. Kun lähes kaikki kunnan palvelut ovat yhdessä kerroksessa, ne mitä vielä on jäljellä. Edelleen veikkaan, että meillä on täällä kolme hissiä; yksi kaupungintalolla, yksi peruskorjatussa keskustan koulussa ja käsittääkseni täältä löytyy myös kerrostalo, jossa on hissi. Voin olla väärässäkin, mutta kun alati hiljentyvä terveyskeskuskin on yhdessä kerroksessa, rautatieasema on ollut hiljaisena jo vuosikymmenet ja bussin kyytiin hypätään loistokkaan matka-aseman sijaan tienposkesta, ei mahdollisuuksia tule kovinkaan montaa mieleen. Mainittakoon, että liukuportaita ei löydy ollenkaan.

Luin eilen Ylen artikkelin yksityisautoilusta, jossa verrattiin yksityisautojen määrää kunnittain Suomessa. Taulukko oli koottu käyttäen suhdelukuna 1000 asukasta. No, toki me maalaiset olimme siellä listan kärkipäässä ja suuremmat kaupungit taasen pitivät häntäpäätä. Luoja yksin tietää, miksi meninkään lukemaan kyseisen uutisen kommenttiosuuden, mutta jälleen kerran tuli todettua, kuinka kahtiajakoinen ajattelu maassamme on, ja kuinka vieraantuneita oikeasti olemme toistemme elämästä. Surullista. Eniten nauratti ajatus siitä, että maalaiskunnissa ei ole toimivaa julkista liikennettä, koska kaikilla on omat autot.

Hissien (ja niiden liukuportaiden) käyttämättä jättämisen lisäksi kansakunnan hyvinvointia lisäämään on laadittu useita terveellisempiä vaihtoehtoja. Rakkaita kansantautejamme kuten sydän- ja verisuonitaudit voi nimittäin ehkäistä arkisilla valinnoilla! Yksi kestosuosikki naistenlehtien artikkeleissa on parin pysäkinvälin käveleminen. Toimii toki ehdottomasti parhaiten mikäli välimatka venyy useampaan kymmeneen kilometriin. Aamuin illoin pisteltynä varsin terveelinen ratkaisu ja 5 am clubiin tulee liityttyä kuin itsestään. Jos ei sitten satu tekemään työtä joka alkaa jo aamuviideltä. Niitäkin on.

Meiltä pääsi ennen todella helposti esimerkiksi Helsinkiin ympäri vuorokauden. Niin ja mikä tärkeintä, pääsi myös kotiin. Toki kahden ja puolen tunnin matka venyy bussilla ja junalla kulkien liki tunnilla, välillä enemmänkin. Sitten halpuutettiin hintoja ja bussivuorot vähenivät. Nykyisin Helsingistä pitää suunnata kotiin viimeistään klo 20.24 (junalla) tai ilta kahdeksalta bussilla, mikäli on onnistunut saamaan lipun siihen viimeiseen bussiin, joka tietenkin on hintansa puolesta junaa huomattavasti suositumpi vaihtoehto. Positiivista tässä on tietenkin se, että kotiin ehtii nipin napin saman vuorokauden puolella (jos matka sinne pysäkille on lyhyt, kuten se ei todellakaan kaikille ole), mutta samalla moni kulttuuririento, juhla, lentokenttämatka tai muu myöhäistä tai aikaista kulkemista vaativa matkustaminen (kuten vaikka työmatka) jää yksityisautoilun varaan.

Itse tykkään matkustaa junalla ja tähän on useampikin syy. Yksi on tietenkin matkustusmukavuus verrattuna linjurikyytiin, vaikkakin junamatka voi vuorosta ja määränpäästä riippuen venyä ajallisesti bussikyytiä pidemmäksi (kuten vaikka sinne Helsinkiin mentäessä). Toinen syy on ekologisuus, koska pidän junaa vihreämpän valintana kuin bussia. Kolmas syys on se, että haluan osoittaa kylmän asemamme tarpeellisuuden, vaikka myönnetäköön, että 35 euron junalippu tuntuu suolaiselta kympin bussilippuun verrattuna. Kaksipiippuinen juttu, sillä jos Valtion Rautatiet ei tuota, ei junatkaan kulje (tai ainakaan pysähdy joka paikassa), kuten huomattin jo linja-autojen kohdalla. Sormet ja varpaat ristissä toivon, että sekä nykyinen, että tulevatkin hallituksemme haluavat ylläpitää rautateidemme toimivuutta myös meille maalaisille. Tosiasia kun taitaa olla, että oma kuntamme ei enää kovinkaan pitkään pysty tarjoamaan esimerkiksi lukio-opetusta ja koulutuksen saaminen vaatii matkustamista. Jos syntyvyys on 30 vauvan luokkaa per vuosi, moni perusopetustakin tarjoava koulu joutuu laittamaan lapun luukulle. Tässä päästäänkin taas siihen samaan asiaan kuin nuo pysäkinvälit: vaikka puhutaankin pikkukunnista, pinta-alaltaan kunnat harvoin ovat kovinkaan pieniä. Itse asiassa ne voivat olla hyvinkin isoja ja aikanaan kyliksi jaettuja. Joskus meilläkin on ollut eri ”kaupunginosat” omine palveluineen, terveysasemineen ja kouluineen. Nyt muistona on enää postinumerot, tyhjäksi jääneet koulut ja liikehuoneistot. Tai no, asummehan me vanhassa kaupassa, naapuritontin autiotalo on entinen terveyssisaren talo ja kylän koulu on muuttunut mitä kauneinmaksi kodiksi. Mutta tähänkin väliin mahtuu monta uudempaa rakennusta ja kadonnutta palvelua. Ei nimittäin tarvitse mennä kuin mieheni lapsuuteen ja palvelut olivat vielä täysin erilaiset. Näinä reiluna kymmenenä vuotena, jotka itse olen täällä asunut, kouluja on jouduttu niputtamaan jo useampi ja pari pankkia on sulkeneet ovensa – samoin kuin moni liikeyritys. Välimatkat sensijaan eivät lyhene.

Miksi me tyhmät maalaiset ei sitten muuteta kaupunkiin?

Terveisiä pellonreunasta ja maitotilan vierestä. Ehkä juuri sieltä, mistä tuli kaura aamuiseen puuroosi tai ruis ja vehnä leipääsi. Perunat tai pasta lounaspöytään ja sokeri jogurttiisi, maito kahviisi ja rypsi levitteeseen, jota sipaisit kotimaisen luomuleipäsi pintaan. Minä en valita, koska täällä haluan asua ja elää. En mistään hinnasta meluisassa ja pakokaasunkatkuisessa kaupungissa, jossa ehkä suhteessa yksityisautoja onkin vähemmän kuin täällä. Toivon monen muun tavoin voivani asua omassa kodissani mahdollisimman pitkään ja parhaassa tapauksessa lähteä vasta jalat edellä. Olkoonkin, että kodillani ei ole muuta kuin käyttöarvoa. Arvostan koulun pieniä luokkakokoja, lasten äärimmäisen hyviä harrastusmahdollisuuksia, kaupan kassaa, joka sanoo, että mulle on paketti tuolla postin puolella, vaikka sitä ei vielä ehdittykään kirjata sisään. Arvostan neuvolapalveluja, joissa minut ja lapseni otettiin vastaan tuttuina, sekä julkista hammashuoltoa. Arvostan kirjastoa, josta uutuuskirjat saa lainaan melkein heti sen sijaan, että jonottaisi vuorolla 72. Arvostan omaa tilaa ja omaa ruhaa, maiseman kauneutta ja luonnon läsnäoloa. Arvostan niin montaa asiaa, jotka helppoudellaan menevät juna- ja bussimatkojen edelle. Tuo arvostus lisää myös halua osallistua. Olla mukana tekemässä ja antamassa myös omaa aikaani siihen, että lapsilla ja aikuisilla on mahdollisuus harrastaa paikallisesti. Mahdollisuus viihtyä.

Jossain vaiheessa nämäkin seudut tulevat ehkä muistuttamaan hylättyä Karjalaa. Tai ehkä ei, kuka tietää. Kenties väljempi asuminen alkaa kiinnostaa ja etätyön mahdollisuus kasvaa entisestään. Tai ehkä ei, kuka tietää. Mutta en jaksa uskoa, että Ruuhka-Suomi ihan oikeasti haluaa meidät kaikki jonottamaan niitä kirjoja, terveyspalveluja ja vapaata paikkaa metrossa. Silläkään myönnytyksellä, että kyllä se väkimäärä kohta pienenee – luonnollisen poistuman avustuksella. Ja metropaikoista tulikin mieleeni, että tajusin vasta viime viikolla, että Helsingin rautatieasemalta pääsee Kamppiin metrolla. Eipä ole koskaan käynyt mielessä, mutta ehkä niillä käveltävillä pysäkinväleillä oikeasti tarkoitetaan juurikin näitä kivenheittoja, eikä aamukävelyä pikkukunnasta toiseen.

Ja kyllä, tiedän, ettei asetelma ole mustavalkoine. Ei ole Helsingin kantakaupunki vastaan maaseutu. Harmaan sävyjä löytyy aina. Mutta halusin kärjistää. Moni tarvitsee hissiä työssään tai elääkseen. Moni tarvitsee autoa työssään tai elääkseen. Ei ole peltoviljely vastaan parvekeviljely. On kauramaitoa ja on vegelevitteitä, sokeritonta jogurttia. On pysäkinvälejä, jotka osuvat kivenheiton ja parinkymmenen kilometrin väliin. Ei ole oikeaa tai väärää paikkaa asua, on vain ihmisiä joilla on erilaiset elämät, erilaiset tarpeet ja erilaiset mieltymykset. Minä vain satun olemaan niitä, jotka haluavat nähdä tulevaisuuden maaseudussa ja pitää sen elävänä.

 

Farkkuhaalarit on vanhat, Asos tall -mallistosta.