Törmään aika usein kysymykseen ”miten sä ehdit?”. Paitsi, että siihen törmää täällä blogissa, kuulee kysymyksen silloin tällöin ihan oikeassakin elämässä. Yleensä vastaus on hyvinkin yksinkertainen; En mitenkään!

Pari viikkoa sitten, ajankäytöstä tuli juteltua enemmänkin blogisiskojen kanssa. Jokainen oli törmännyt samaan ihmettelyyn; Miten aikaa voi riittää kaikkeen. Työt, siisti koti ja lapsiperheen arki vielä jotenkin on ymmärrettävissä, mutta että aikaa on vielä niin paljon blogille tai harrastuksille! Tässä kohtaa moni alkaa jo epäröidä.
En voi tietenkään puhua kuin omasta puolestani, mutta ajattelin hiukan tarttua asiaan ajankäyttö.
Kuten olen ennenkin kirjoittanut, ei ole olemassa supernaisia tai -äitejä. Elämä voi joskus olla epäoikeudenmukainen, mutta aikaa ajatellen, se kohtelee meitä kaikkia täysin tasapuolisesti. Meille jokaiselle annetaan tasan se 24 tuntia per vuorokausi. On sanomattakin selvää, että kukaan ei voi tuossa ajassa hallita täydellisesti kaikkea. On nukuttava, huolehdittava perushygieniasta, ja mahdollisesti töistä ja lapsista, syötävä jne… Mutta se, mikä jää jäljelle, on kaikki jokaisen oman harkinnan alla.

Löysin tutkimustiedon, joka kertoo suomalaisten katsovan keskimäärin liki 21 tuntuia televisiota viikossa. Päivää kohti telkkarin töllötystä kertyy keskiverto suomalaiselle 2 tuntia ja 58 minuuttia. Pelkästään jo tässä kohtaa voin todeta säästäväni useampana päivänä viikossa liki kolme tuntia johonkin muuhun. Omalla kohdallani tuo aika valuu varmasti liikunnan ja blogin sekaan, joskaan ei sekään ihan joka päivä edes riitä.

Mutta mistä se aika sitten otetaan? Että, miten ihmeessä jollakulla voi olla aina siisti koti, aikaa liikunalle, blogille, harrastuksille ja ystäville!? Henkilökohtainen mielipiteeni on, ettei mitenkään!
Jokainen pienten (ja vähän suurempienkin) lasten äiti, tietää, että käsite siisti koti on hetkellinen olotila. Se on ohikiitävä hetki, joskus vain silmänräpäys. Itse olen ainakin sitä mieltä, että mikäli haluiaisin kotini olevan tiptop kunnossa jatkuvasti, en voisi tehdä juuri muuta kuin siivota. Mutta kuka jaksaa siivota koko ajan!? En minä ainakaan. Niinpä koti näyttää kodilta. Joskus tavarat on hetken omilla paikoillaan, joskus villakoirat ja likatahrat poissa simistä. Näiden molempien yhdistelmä on sitten jo aika harvinainen.

Meillä on vaatekasoja leväällään pitkin kotia. Ruokapöytä pitää silloin tällöin sananmukaisesti raivata, että pinta-alaa saadaan lautasille. Viime viikolla unohdin pyykit koneeseen kolmeksi päiväksi. Sänkyjä en ole taas jaksanut pedata liki viikkoon ja eteinen on täynnä kenkiä, hanskoja, huiveja jne. Ai miksi? No, koska ulkona on ollut niin hieno sää, että olen mielummin nauttinut lasten kanssa siitä, kuin oikonut paikkoja sisällä. Olen käynyt mielummin salilla ja lenkillä, kuin silittänyt, pyykännyt tai pessyt ikkunoita. Sitä se on, ainaisia valintoja arki täynnä! Väliin mahtuu toki päiviä, jolloin pitää vain myöntää villakoirien määrä, pyykkikasojen suuruus ja paikkojen sotkuisuus. Silloin jätetään omat harrastukset vähemmälle ja hoidetaan ne ikävät velvollisuudet.

Muiden bloggaavien äitien kanssa jutellessani, minut teki surulliseksi lähinnä se, että jokainen meistä oli jollakin tapaa törmännyt äitiytensä arvosteluun juuri ajankäytön nimissä. Toisaalta, mietin kenen tulee edes mieleen ajatella, että blogin kirjoittaminen, tai vaikka itsestään huolehtiminen, otettaisiin ensimmäisena pois ajasta, jonka äiti viettää lastensa kanssa!

Jos saisin vuorokauteeni lisää tunteja, käyttäisin ne mitä todennäköisemmin nukkumiseen, lehtien ja kirjojen lukemiseen, sohvalla löhöilyyn, käsitöihin ja puutarhaan. Näistä kaikista kun olen joutunut nipistämään kysyessäni itseltäni, miten mieluiten käytän sen jäljelle jäävän oman aikani. Tällä hetkellä tulen kuitenkin paljon iloisemmaksi blogista ja liikunnasta. Mutta, mikäli jonain päivänä huomaan, että kutominen, telkkarin katsominen ja lukeminen ovat parempaa ajanvietettä, on mulla vapaus tehdä asiat toisin.

Aika on todellakin muovailuvahaa. Jokainen pyörittelee sitä haluammallaan tavalla, ja niissä puitteissa, joissa se on mahdollista. Usein tuloksena on jono pieniä palloja, määrä josta koostu yksi kokonainen vuorokausi. Mutta se vahan määrä, se on meille kaikille sama!

Tuoksuherneet ja mårbackat ovat odottaneet istuttamista jo jonkin aikaa. Eikä kyse ole siitä, ettenkö ole ehtinyt iskeä niitä multaan, vaan siitä, että olen vain valinnut tehdä jotakin muuta. Aika kun ei millään riitä kaikkeen!

pusero ja huivi : Lumoan : blogin kautta saatuja

En tiedä teistä, mutta itse olen huomannut omalla asenteella olevan suuri merkitys siihen, miten päivät sujuvat. Otetaan esimerkiksi eilinen, jolloin päätin jo aamulla, että hei, tästä tulee hyvä päivä!
Niinhän siitä tulikin. Ei ehkä yhtään sen kummallisempi, kuin mikään muukaan päivä, mutta huomasin itsekin tarttuvani tähän oljenkorteen useammin kuin kerran. Kun joku asia meni poskelleen, oksua oli taas siivottavana ja pyykkikone temppuili, totesin itselleni, että nää on nyt näitä. En jaksa kuitenkaan murista, kun mulla on tänään tää hyvä päivä. Ja kuulkaas, kyllä sitä sitten illalla päivää ynnäillessään huomaa, että sillä omalla ajattelutavalla on aika iso merkitys!

Mä olen aina viihtynyt positiivisten ihmisten läheisyydessä. Esimerkiksi työyhteisössä yltiöpositiivareita monesti karsastetaan, energisyys koetaan ärsyttävä tai jotenkin teennäisenä. Mutta mä tykkään! Jos joku puhkuu energiaa ja positiivisuutta, valitsen paljon mielummin sen, kuin kuuntelen kahdeksan tuntia valitusta siitä, miten kaikki on pepusta ja huonosti. Ihan totta, negatiivisuus syö lopulta ihmisiä siitä ympäriltä. Kukaan ei jaksa sellaista negatiivistä pilveä yläpuolellaan jatkuvasti. Entä jos sen sijaan, että marisisi ”vasta keskiviikko…”, toteaisikin, että ”hei jee, jo keskiviikko!”.

Mutta, jaksaako sitä sitten aina olla positiivinen? En mä ainakaan jaksa. On niitä päiviä, kun hokee itselleen, että tämä ei kyllä niin ole mun päiväni, ja tää on just tätä mun tuuria. Jos jo valmiiksi ajattelee, että mätkythän se verottaja mulle nyt lähetti, kun tää päivä on muutenkin ihan hanurista, niin johan se mätkykirjekin ketuttaa kahta kauheammin. OK, ei se koskaan kivalta varmasti tunnu, mutta asioita voi katsoa niin monelta kantilta. Jäädä piehtaroimaan siihen epäonneen ja negatiiviseen ajatteluun, tai katsoa eteenpäin ja todeta, että tästäkin selviää.

Ja, mä muuten uskon siihen että ihminen selviää melkein kaikesta. Ja siihen, että asioilla on tapana järjestyä, ja kaikella on tarkoituksensa. Ai miksi uskon? Elämä on opettanut!
Uskon myös siihen, että ihminen voi omalla ajattelullaan, ja myönteisellä suhtautumisella, vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Esimerkiksi työhaastatteluun ei kannata mennä asenteella ”ihan turhaa, en mä tätä paikkaa kuitenkaan saa”. Sitä vastoin kannattaa kokeilla taktiikkaa ”mä niin saan tän duunin! Mä olen hyvä, ja kyllä ne sen siellä huomaa”. Sama pätee pienemmässä mittasuhteessa esimerkiksi flunssan torjuntaan. Ihminen on psykofyysinen paketti!

Sanotaan, että pessimisti ei pety koskaan. Pötyä! Pessimistihan elää jatkuvassa pettymyksen kuopassa. Pettyy oikeastaan jo valmiiksi – ilman varsinaista syytä! Optimistikin toki pettyy, mutta saa varmasti nopeammin hymyn takaisin huulilleen!

Ei mulla oikeestaan muuta. Tuli vaan mieleen.
Entä te? Onko lasit puoliksi tyhjiä, vai puoliksi täynnä? Vai jotain siitä välistä, hiukan päivästä riippuen?

Positiivista tätä päivää!

Kuvat tämän viikon Instagram satoa…

Tänään on hyvä päivä!
Vaikka toisaalta, tänään ei pitäisi olla hyvä päivä, koska niin moni juttu on mennyt päin pyllyä ja just päinvastoin, mitä olen suunnitellut. Eli toisaalta, nyt vois korventaa ja kiristää, mutta ei kuulkaas kiristä. Eikä korvenna! Mun selkäranka on nimittäin terästä, ja se tekee mut nyt tosi onnelliseksi!

Muistatte kun heitin teillekin tammikuussa karkkilakko -haasteen!? Joo, tyhmin juttu ever, olen huomannut lähiaikoina. Mikään makea maailmassa ei paikkaa sitä kirpeiden tuttien himoa, mika mun sisällä kasvaa päivästä toiseen. Argh, ihan sietämätön juttu!
No, mä olen ollut ihan riekaleina jo hetken aikaa karkinhimoissani, ja tänään sovittiin virallisen lakkoporukan kanssa (minä, mieheni ja ystäväni), että nyt puolenvälin kunniaksi sallitaan yksi repsahdus. Yksi päivä, ja niin paljon karkkia kuin mieli vain suinkin haluaa ja kroppa pystyy ottamaan vastaan.
Mentiin Prismaan. Ajattelin, että sellainen parin kympin pussi menee kyllä kevyesti alas tämän vuorokauden puolella. Jännitin, että miten voin kauhoa niitä kandykingejä, kun multa varmaan vaan valuu kuolaa sinne laareihin. Ja kas, kun päästiin karkkihyllylle mun selkäranka ei naksahdellut ja valahtanut pöksyihin! Totesin vain, EN OTA! Ja teidättekö, mä kasvoin varmaan kymmenen senttiä pituutta siinä kohtaa. Ai että, mutta teki hyvää!

Selkärankaa vahvempi tekijä tässä varmaan on nyt se, että mä tiedän, että mulla on se optio siihen repeämiseen. Että saan syödä karkkia ennen juhannustakin, ihan luvan kanssa. Ja mihin tästä taas päästään; Voihan kielletty hedelmä! Mikään ei toimi, jos sääntö on ehdoton ei. Pitää opetella kohtuutta ei totaalikieltäytymistä! Se on tuo korvien väli sellainen, että se saa ihmisessä outoja fiiliksiä aikaan.

Mä voisin paasata tästä kohtuudesta, ja kultaisesta keskitiestä, vaikka kuinka. Siis jos mulla olis aikaa. Mutta seuraavaksi pitää laittaa pötyä pöytään ja raivata keittiö…
Mies lupasi laittaa illalla pitsaa. Katsotaan, mitä mun selkäranka siihen sanoo. Toisaalta, jos mä sitä jatkuvasti pönkitän, voi olla, että en mahdu kohta kulkeen ovista! 🙂 Mutta, fiilis on nyt sitä luokkaa, että taidan illalla heittää tankoon vähän enemmän rautaa. Hitto, ihminen pystyy ihmeellisiin asioihin! 🙂

Aurinkoista lauantaita teillekin ihanat!

Tahdonvoimaa!!!!