Olen huomannut, että viimeisen viikon aikana moni on repinyt hiuksiaan talven uuden tulemisen kanssa. Tuntuu, että lumen tulo maaliskuussa koetaan jo hiukan lannistavana. Pakko olla vähän vastarannan kiiski, sillä mulle luminen maaliskuu sopii oikein hyvin. Varsinkin kun sitä lunta ehdittiin odottaa pari vuotta, antaa talven nyt kestää sen kun kestää. Toki huhtikuun lopulla voin olla eri mieltä. Olen syntynyt naistenpäivänä ja äiti aina muistelee, kuinka silloin, maaliskuun 8. lunta oli niin paljon, että pihan lumivallit olivat korkeampia kuin äidin mintunvihreä Morris Mini. Ja kyllä mä omasta lapsuudestani muistan, että syntymäpäivieni aikaan oli aina talvi. Tai ainakin jossain määrin vielä lunta.

Mutta lumitilannettakin tärkeämpää maaliskuussa on mielestäni tuo valon lisääntyminen. Käyn aurinkoenergialla ja vasta nyt tuntuu, että marras-joulukuun aiheuttama talvihorros alkaa pikkuhiljaa hellittää. Kroppa saa uusia kierroksia ja energiatasot palautuvat vähitellen normaalimpaan suuntaan. Jos en pitäisi talvilajeista, eläminen Muumitalossa voisi olla mun juttu. Pitkät unet läpi pimeimmän vuodenajan kuulostaa houkuttelevalta, mutta tämän talven pelastus on ehdottomasti ollut hiihtäminen. Tosin lähtihän se Muumipeikkokin välillä ulkoilemaan. No anyway, niin kauan kuin talviunimahdollisuus on poissuljettu, otan talven mieluummin lumella kuin ilman. Ja vaikka maaliskuun loppuun asti. Optimaalisin yhtälö olisi tietenkin se, että pyöräilykausi voisi startata heti hiihtokauden perään, mutta ehkä tässä joudutaan vielä tovi odottelemaan, että hiekoitussorat väistyvät tieltä.

Viikonlopun to do -listalla on siivoamista. Ei mitenkään kovin houkutteleva ajatus kun aamulla kahdeksan aikaan tätä pohdin, mutta ajattelin että siivoan sitä henkistä talviväsymystä samalla kun plankkaan kotia kuntoon. Ja hei, ei aikaakaan, kun ollaan taas jo pihapuuhissa. Silloin ei kiinnosta sisällä siivoaminen sitäkään vähää!

Superia viikonloppua myös sulle!

 

Vuosi vaihtui täällä melko rauhallisissa tunnelmissa ystävien kanssa. Naurettiin, kuinka keski-ikäistymisen tunnistaa siitäkin, kun uudenvuoden juhlissa tehdään neuletöitä ja lantrataan skumppa mehulla ja koristeilla. Mutta meillä oli hauskaa. Tämä oli sellainen rento päätös joulun juhlimisille ja tästä on hyvä jatkaa kohti arkea, talvea, valoa ja kaikkea uutta.

Vaikka joka puolella toitotetaan, kuinka kulunut vuosi oli ihan kamala ja toivotaan vuoden 2021 olevan paljon parempi, en pysty yhtymään huutoihin. Mulle mennyt vuosi oli hyvä, yksi parhaista koskaan elämistäni, jos ei oikeasti paras. Toki on kökköä, miten moni asia on peruuntunut, kuinka vuosi vaikutti taloudellisesti meidänkin perheeseen ja kuinka se on pidentänyt välimatkaa ystäviin ja rakkaisiin. Silti kulunut vuosi on ollut se, jonka aikana oma perhe on ollut lähempänä kuin koskaan. Vuosi myös avasi silmiä monessa kohtaa, ja sellaiset itsestäänselvyydet ja tasaiset jurnutukset oli helpompi kyseenalaistaa. Oli ilo oivaltaa ja uskaltaa, nähdä asiat uudessa valossa ja oppia paljon itsestään ja omista unelmistaan. Pitkälti joudun siis kiittämään koronaa, ilman sitä minäkin kulkisin vain jatkuvasti samaan suuntaan näkemättä sivuilleni ja ymmärtämättä kaikkea sitä ihanaa mitä mulla jo on. En yksinkertaisesti myöskään kehtaa väittää mennyttä vuotta huonoksi, koska olen läheltä nähnyt, miten kova se on ollut esimerkiksi monelle ystävälle. Ihan liian moni minun ikäpolvestani ei esimerkiksi saanut niitä ihania lahjoja sairaalasta, vaan joutui niiden sijaan jättämään jäähyväisiä.

Niinpä ehkä elämäni ensimmäistä kertaa en luvannut mitään uudenvuodenlupauksia tai listannut uusia unelmia ja tavoitteita. Just nyt on oikeastaan tosi hyvä, ja ainoa toive, jonka öiseen sumuun henkäisin oli se, kuinka toivoisin kaiken pysyvän hyvänä. Ja jos jossain kohtaa huomaan, että suuntaa pitää muuttaa, uskon olevani tarpeeksi rohkea tekemään sen ilman rakettien pauketta.

Eilen syötiin juustoja ja ystävien tekemiä hilloja. Jälkkäriksi tein marenkikakun, jonka päälle keitin vielä kinuskia. Kerma, kinuski, puolukat ja piparkakut sopivat oikein hienosti yhteen ja jälkkäristä tuli just sopivasti rennon juhlava.

 

Vaikka vielä viikko sitten ajattelin, etten pysty luopumaan joulusta vielä pitkään aikaan, nyt musta tuntuu, että eilisten juhlien jälkeen olen valmis menemään kohti uutta. Kun joulukukat alkavat nuokkua, mä olen valmis tulppaaneille.

Ihanaa ja superupeaa vuotta 2021!

Blogi on jäänyt viime aikoina vähän hunningolle, mutta asetan toivoni tammikuulle, piteneville päiville ja lisääntyvälle valolle. Viimeisten viikkojen aikana valoa on ollut tarjolla aika niukasti ja viikonloppujen valoisat tunnit olen käyttänyt johonkin ihan muuhun. Pahoittelut siis tämänkin postauksen erisävyisistä kuvista. Pakeneva valo ja kynttilöiden tuike tekee tepposensa.

Itsenäisyyspäivä on tänäkin vuonna lepoa. En voi väittää, että Linnan juhlien peruuntuminen kauheasti muuttaisi perinteitäni Tässä suhteessa olen jopa vähän epäisänmaallinen. Nimittäin miltei joka vuosi olen tuon tv-spektaakkelin ajan joko valmistellut syntymäpäiväjuhlia tai siivonnut niitä pois. Tänä vuonna juhlat on juhlittu ja järjestetty kahteen kertaan, ja taidan nauttia vapaasta sunnuntaista ihan vain lepäämällä. Pyörittämällä lakanapyykkiä ja sohvalla makoillen. Olen ihan koukussa Kaikenkarvaiset ystäväni sarjan uuteen versioon. Niin ihanan kevyttä, mitä nyt välillä pillittelen ja herkistyn.

Instan stooreissa jo esittelinkin uuden lampaantaljani. Se on tuosta naapurin koulutilalta, ja niin ihanan muhkea ja pehmeä, että sen sisään tekisi mieli kääriytyä. Samasta paikasta on myös kuivakukkakimppu. Niin hassua, että tuokin villitys koki taas uuden tulemisensa, vaikka olen joskus tainnut vannoa, että se ei ole mun juttu. Hillityt värit kuitenkin sopivat tähän vuodenaikaan, hämyyn ja hämärään.

Jonkinlaista äidillistä haikeutta olen tänään kokenut siitäkin, että lastenosaston sijaan pakettiin käärittiin ostoksia miestenosastolta. Hassua, miten oman lapsen kasvaminen on yhtä aikaa helpottavaa, mutta samalla niin kovin kivuliasta. Mukavan juhlahumun jälkeen jäi aikaa pysähtyä miettimään myös niitä haikeuksia, joita vuosien vieriminen tuo mukanaan. Ja myös sitä omaa kasvamista äitinä, vanhempana ja ihmisenä ylipäätään. Sitä, ettei kelloa voi kääntää takaisin, on vain tulevaisuus ja se jatkuva huoli, jota yksikään vuosi ei äidin sydämestä haalista.

Mutta nyt mä taidan liittyä nimpparisynttärisankarin seuraan katsomaan tuntematonta sotilasta. Ehkä usutan hänet myös soittamaan Finlandiaa. Vaikka vain paikatakseni sitä Linnan juhlien aiheuttamaa suvantoa.

Levollista ja tunnelmallista itsenäisyyspäivää myös teille!