Rakeita, räntää ja aurinkoa. Siinäpä päivän kevätsää. Sisko juuri muistutteli, että vuosi sitten oli liki helteiset oltavat, ja kesä puski niskaan. Kuumuudesta ei ole nyt vaaraa, jouduinpa taas lämmityspuuhiinkin. Eilinen tuuli kylmensi koko talon, ja lisäksi meillä on taas pieni flunssapotilas. Miten voikin olla niin, että aina serkkujen käytyä, meillä sairastetaan! No, sukulaisallergian sijaan vastaus taitaa olla niinkin arkisessa asiassa, kuin pöpökannan erossa. Tylsää, mutta minkäs teet.

Mutta hei, ei vaivuta negatiivisiksi pöpöjen, tai edes taivaalta satavien säkkituolin sisälmysten edessä. On asioita, joihin ei voi aina vaikuttaa, ja juuri siitä syystä niihin ei myöskään kannata uhrata liiemmin energiaansa. Viisaus jota olen kovasti viime vuosien aikana harjoitellut hyödyntämään, ja taito, jonka oppiminen vaati myös harjoittelua.

Sanotaan, että yksi negatiivinen asia vaatii vastapainokseen kolme positiivista ajatusta tai tunnetta, ja pystyn kai itsekin allekirjoittamaan väittämän. Tammikuussa aloittamani Unelma Itsestä -valmennus lähenee loppuaan, ja olen viimeisen viikon kunniaksi yrittänyt tehdä jonkinlaista lopputilinpäätöstä itseni kanssa, siitä, mihin viimeiset neljä kuukautta ovat minua vieneet. Kiitollisuus ja positiivisuus nousevat listani kärkeen, eikä vähiten siitä syystä, että olen tietoisesti harjoitellut noiden jalojen asenteiden omaksumista. Päivittäinen kiitollisuuksien listaaminen on opettanut näkemään vihreää myös aidan tällä puolen, ja mikä parasta, kiitollisuuspäiväkirjan ohella huomaan luonnollisesti etsiväni tilanteesta kuin tilanteesta sen positiivisen puolen. Asia ja ajattelumalli, johon minun piti ennen käskeä ja patistaa itseäni, on muuttunut luonnolliseksi tavaksi suhtautua asioihin.

Neljän kuukauden otanta elämästä osoittautui muutenkin pikaisia elämäntaparemontteja hedelmällisemmäksi. Kyseinen aikajakso kun sisältää varmasti ihan jokaisen elämässä niitä hyviä ja huonoja kausia, ilon hetkiä, sekä kriisin paikkoja. Motivoituneena ja iloisena on helppo opetella positiivisuutta, mutta sanonpa vain, että se todellinen intensiivikurssi tulee silloin, kun korttitalo romahtaa tai vähintään huojuu. Tuollaisina hetkinä kiitollisuuden taito ohjaa ajatuksia takaisin positiiviseksi.

Neljässä kuukaudessa vettä on virrannut niin joessa kuin ränneissäkin. Huomaan kuitenkin muuttuneeni jämäkämmäksi ja määrätietoisemmaksi. Jollakin tapaa myös itsekkäämmäksi, vaikkakin toivon, että jälkimmäisen osalta pysytään siinä terveen itsekkyyden puolella. Pienillä asioilla on kuitenkin suuri merkitys. Yksikertainen ”mitä minä haluaisin syödä tänään” tuntuu nyt melko normaalilta ajatukselta, vaikka olinkin totuttanut itseni kokkaamaan lähinnä kysynnän ja tarjonnan kaavaa hyödyntäen.

Vaikka koen, että neljässä kuukaudessa edistymiseni juuri positiivisuuden ja kiitollisuuden saralla onkin ollut merkittävintä, en malta olla taputtamatta itseäni päähän myöskin siitä, millaisilla ajatuksilla itse projektiin jo lähdin. Olen nimittäin älyttömän kiitollinen itselleni siitä, että tein projektilleni jo heti alkuun realistiset tavoitteet. Vedin yli laihtumisen ja kehonmuokkauksen tavoitteet, ja päätin panostaa elämänlaatuun, parempiin valintoihin ja liikunnan tuomaan mielihyvään. Näistä paremmista valinnoista ja ehdottomuuden välttämisestä olettekin saaneet lukea pitkin kevättä, ja veikkaan, että aiheisiin palataan jatkossakin.

Lempeä suhtautuminen omaan kehoon ja mieleen on ollut kevään aikana varsin hedelmällistä. Positiivisuuden lisäksi reppuun on tarttunut myös rohkeutta kyseenalaistaa vanhaa ja tavoitella uutta. Tuo kyseenalaistaminen, sekä oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen, eivät toki aina ensimmäiseksi tunnu pelkästään hyvältä (välillä se ei ole mukavaa ollenkaan), mutta elämässä harvoin saavuttaa uusia asioita pelkällä mukavalla olotilalla. 🙂

Tämän päivän kolme positiivisuutta, ja kiitollisuuden aihetta, voisivat vaikkapa olla nämä:

Aurinko, joka piristää, lämmittää ja pitää maiseman keväisenä.
Päiväkahvit kuunnellen nukkuvan lapsen tuhinaa.
Ystävät, jotka jaksavat piristää ja saavat nauramaan.

Ihanaa tiistain jatkoa! ♡

Tallenna

Keittiössä roikkuu yhä neljä päivää sitten kuivumaan ripustetut pyykit. Olivat muuten tosi kuivia, kun juuri niitä tuossa siirtelin. Lattialla vilistää villakoirat, ja eteinen on kuin savipaakuilla koristeltu kaaos. Jääkaapissa ei juuri valon lisäksi ole muuta kuin sinappi, eikä liiemmin leipälaatikossakaan muruja kummempaa – hedelmäkorista nyt puhumattakaan. Eilen jouduin keittämään lapsille iltapalaksi kaurapuuroa, ja jouduinpa miettimään myös, riittäisikö hiutaleista jokin annos itsellenikin. Niin vähissä olivat nekin.

Tätä se on. Joka vuosi kevään koittaessa. Olen niin innoissani pihatöistä, ettei edes ajatus kaupassa käynnistä mahdu mieleeni. Jos siis kyseessä ei ole multasäkki, tai muu vastaava puutarhaan liittyvä ostos. Jos vielä kuukausi sitten sain hepulin epäjärjestyksestä, nyt en juuri jaksa välittää, vaikka keittiön pöytä hautautuukin tavaravuoren alle. Siinä missä vielä hetki sitten olin tarkka lasten rauhoittumisesta hyvissä ajoin iltatoimilleen, venytän nyt itse iltaa mahdollisimman pitkälle, ja sisälle tullaan vasta illan siinä vaiheessa, jossa ennen oltiin jo pyjamissa ja hampaat harjattuina valmiina yöpuulle.
Niin, ja jos talvi-iltoina halusinkin vain käpertyä oman kodin rauhaan, unohtaa lasten harrastukset ja ilta-aikataulut, kuoriutuu minusta keväällä spontaani ja sosiaalisempi versio itsestäni. Maailma ei kaadukaan, vaikka kaikki ei enää olisikaan ennalta sovittua ja tarkasti aikataulutettua. Pääasia on, että ehdin jossakin välissä tehdä myös pihatöitä!

Tällä viikolla illat ovat kuluneet puutarhatöiden parissa. Lasten nukahdettua on ihana tuijottaa ikkunasta kevätillan valoon, ja ihailla omien kättensä jälkeä. Edes siivoaminen ei palkitse yhtä selkeällä työn tuloksen näkyvyydellä, kuin kevättyöt puutarhassa. Raittiissa ilmassa huhkittujen tuntien jälkeen, koko kehon valtaa ihana raukeus ja väsymys. Mikään liikuntasuoritus ei vedä vertoja puutarhatöiden monipuolisuudelle.

Koska viikolla sain tehtyä monta pientä hommaa, on viikonloppuna varaa jättää puutarhatyöt hiukan vähemmälle. Siskoni on juuri tulossa lasten kanssa mummolaviikonloppua viettämään, joten seuraavat päivät ovatkin täynnä ihan toisenlaista ohjelmaa. Lapset saavat leikkiä serkkujensa kanssa, ja jos hyvin käy, pääsen aloittamaan Tommyn ja Tuppencen seikkailujen seuraamisen siskoni kanssa. Olemme nimittäin molemmat vannoutuneita Agatha Christie faneja.

Tänään on kuitenkin pakko myös pyörittää pari koneellista pyykkiä ja käydä kaupassa. Ostaa vaikka taas perustarpeita koko viikon varalle, ihan siltä varalta, että ensi viikolla ajatukset taas ovat jossakin muualla.

Mutta nyt kuitenkin viikonlopun viettoon. Nauttikaa keväästä! ♡

Save

Jos vain uskaltaisin… Näin aloittaa moni aikuinen kertomaan unelmistaan. ”Hyppäisin pois tästä oravanpyörästä, vaihtaisin alaa, ryhtyisin yrittäjäksi, opiskelisin, jättäisin surkean parisuhteen, menisin uimahalliin tai rannalle…” Paljon pieniä ja suuria asioita, joita tekisimme – jos vain olisimme kyllin rohkeita.

Mitä enemmän asiaa on ajatellut, sitä herkemmin korva aistii rohkeudenpuutetta. Uskaltaminen on monille se suurin kynnys. Emmekö usko itseemme, vai pidätteleekö meitä sittenkin epäonnistumisen pelko?

Jos tarkkailee lapsiryhmää, joka kiipeilee ja kieppuu telineillä, joukosta on helppo huomata se yksi, joka seuraa touhua sivusta. Näemme heti, että rohkeus ei riitä, ja koska meistä tuntuu, että tämä yksi sivustaseuraaja jää kaikesta riemusta paitsi, tarjoamme apuamme. Ensin ihan vain rohkaisemalla, mutta voimme myös tarjota turvaa. ”Yritä vain, olen tässä ihan vieressä, ja otan sinusta tarvittaessa kiinni.” Tämä yleensä tepsii, ja jos ei ihan ensimmäisellä kerralla, niin ehkä seuraavalla. Hassua kuitenkin, että jossain kohtaa sokaistumme omalle rohkeudenpuutteellemme. Jossittelemme ja haaveilemme, mutta emme välttämättä huomaa, että jäämme samaan tapaan itsekin monesta riemusta paitsi. On niin helppo pysytellä turvallisella polulla, jossa epäonnistumisen riski on pieni, joskus jopa olematon.

Ihan kuten lapsi kiipeilytelineellä, aikuinenkin pelkää epäonnistuvansa. Että jos tämä ei menekään kuten piti, mitä muut ajattelevat? Entä jos teenkin virheen, tai entä jos en pärjääkään vaikkapa taloudellisesti? Kukaan ei ole välttämättä seisomassa vieressä, ottamassa tarpeen tullen kiinni, jos lähdemme putoamaan. On toki ystäviä ja puolisoita, mutta riittääkö se?

Olen viime päivinä pohtinut paljonkin rohkeutta. Tuntenut suunnatonta iloa, kun joku on kertonut hyppäävänsä uuteen ja tuntemattomaan. Halunnut nähdä sen, mistä voisi jäädä myös paitsi. Lopulta kun voimme kai vain epäonnistua, nousta ylös ja yrittää uudelleen. Ikinä ei kuitenkaan voi tietää, jos ei yritä ja katso. Rohkeus on kaunis piirre ihmisessä. Usko siihen, että elämä kantaa.

Vappu vietettiin täällä huilaillen ja leväten. Pitkiä yöunia ja rentoa kotoilua. Eilinen päivä kuitenkin huipensi pitkän viikonlopun. Kevät tuli yhdessä yössä, lumi sai taas kyytiä ja puutarhassa tapahtui yhden päivän aikana vaikka mitä! Illalla luomet lurpsahtivat jo kymmeneltä kiinni, ja uni tuli nopeasti.

Vappu ei tällaisessa pikkukunnassa juurikaan näy, eikä meillä ole vappua muutenkaan koskaan pahemmin juhlittu. Tuntui kuitenkin mukavalta nähdä yhden viikonlopun aikana sekä talvi, että kevät. Nukkua univelat pois ja herätä uuteen viikkoon akut ladattuina.

Rohkeutta ja aurinkoa uuteen viikkoon! ♡

Tallenna

Tallenna