Ajattelin ensin kirjoittaa siitä, miten totaalisen loppu tunnen välillä olevani, ja miten viimeiset pari vuotta ovat ikään kuin kupanneet pois kaikki voimat ja jonkinlaisen luottamuksen elämään. Mutta liirumlaarum, sitähän se on. Joskus tulee niitä vuosia, kun tukka lähtee ja naama menee kurttuun kymmenenkin vuoden edestä. Sitten kuitenkin myös niillä synkimmillä pilvillä on hopeareunuksensa, ja huomaa, että lopulta on tosi paljon hyvääkin. Ja jos ei muuten huomaa, niin sohvalla Gåsmammania katsoessa viimeistään. Pillitin just viikonloppuna, että miten onkin voinut olla elämä niin persuksesta, kunnes tajusin että hitto vie, Sonjalla on rankkaa, ei minulla.

Meillä kävi ihan ekaa kertaa siivousfirma perjantaina ja se olkoon yksi tämän vuoden suurimpia jalometallikehyksiä. Olkoonkin, että voisivat tulla jo tänään uudestaan. Olen jo vuosia haaveillut siitä, että voisin tulla siivottuun kotiin ja viimein sain maistiaisen. Aika juhlava hetki, joskin siinä kohtaa toinen keittiön valaisimista roikkui vielä vain puoliksi katossa (johtoviritys hiuslenkillä kattokoukkuun ripustettuna), mikä ehkä söi ihan pikkuisen loppuvaikutelmaa. Mutta koska vielä lauantainakaan ei tarvinnut ryhtyä imuroimaan, ehdin viettää lasten kanssa kivan päivän äidin luona. Sunnuntain ihanuus oli ehdottomasti yhden yhdistyksen toiminnantarkastus. Tai ei oikeastaan, eikä millään muotoa se, vaan siihen kytketty kahvittelu ystävien seurassa.

Tälle viikolle arjen luksusta tuo kampaajakäynti (jee, jo huomenna) ja yhdet koronan vuoksi aika paljon siirtyneet kolmekymppiset, joita juhlitaan ysäriteemalla. Ja sunnuntain kuningasideana päätettiin ystävän kanssa viettää juhlien eteen vielä etkot ja virittäytyä tunnelmaan Metsoloita katsomalla. Toisin sanoen, ensi viikonlopustakaan ei voi tulla huono.

Koska arjen ylellisyyksiin kuten kampaajaan tai siivoojaan ei ihan joka päivä veny, ilo pitää ottaa irti pienemmistä asioista. Tämän viikon luksusta on ehdottomasti se, että eilisen ruokapreppauksen aikana en heittänyt lasagnea pitkin keittiötä (kuten kaksi viikkoa sitten maanantaina) tai polttanut ranteeseeni liki kolmannen asteen palovammaa (kuten viikko sitten maanantaina).

Mutta hei, nyt valmistautumaan kahvakuulaan. Sillä jos elämä on vähän kova, niin olen kyllä minäkin.

 

 

Heipat ja heinäkuut!
Blogi jäi vähän tuuliajolle, ja olen jopa hetkellisesti miettinyt, haluanko tänne edes palata. Mutta niin suuret päätökset ottavat aikaa, eivätkä ole ehkä yhden kesän päätöksiä. Olen pähkäilijä ja pohtija. Asioiden vatvoja ehkäpä.

Isän kuolema käänsi keväällä elämässäni sellaisen ”kunhan nyt” -vaihteen päälle. ”Kunhan nyt jotenkin hoidan.” ”Kunhan nyt vain tulee tehtyä.” Ensin sain toki kauhean siivouspuuskan ja järjestelin tavaroita hullun raivolla. Sitten tajusin, etten jaksa ja jäin vain jotenkin ajelehtimaan. Kunhan nyt velvollisuuteni hoidin, mutta siinä kaikki. Kiitos Kokkikartanon lohikiusauksen ja kirsikkatomaattien lapsille oli ruokaa pöydässä. Pyykit tuli toki pestyä, työt hoidettua ja kaikki pakollinen suoritettua, mutta se itse eläminen jäi kaiken sen ”kunhan nyt” -ajattelun alle. Ja oikeastaan vasta kesäkuussa tajusin, että olin suorittanut asioita vähän laput silmilläni ja unohtanut asiat, joista oikeasti tykkään ja jotka tekevät mun elämästä ihan oikeasti mielekästä. Niinpä olen viimeiset pari viikkoa kuronut sitä omaa elämääni kiinni. Yrittänyt löytää taas itseni sieltä jostain kaiken muun varjosta. Tiedä sitten onko teho omassa ajattelussa vai parin viikon rautakuurissa, mutta olen taas saanut kaivettua esiin sen Emilian, joka koen oikeasti olevani. Nimittäin Emilian, joka ahmii kirjoja, herää ennen aamuviittä, nauraa, iloitsee ja tanssii. Toki yhtälailla suree, itkee ja murehtii. Niin ”Kaikkea muuta, kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää!”,  siinäpä se!

 

Että eipä mulla tämän kummempaa tälläkään kertaa. Kunhan vain tulin kertomaan, että täällä ollaan. 😀 Ensi viikolle olen varannut ajan kampaajalle, ja ostin ennen juhannusta jopa uuden kynsilakan. Nämä on nyt jotenkin itselleni kauhean suuria saavutuksia. Mutta nyt sitä kynsilakkaa kynsiin, sillä huomenna mennään häihin!

Ihanaa helleviikonloppua myös sinulle!

Olen tässä kevään aikana kuullut yhden jos toisenkin viisauden siitä, että elää pitäisi silloin kuin siihen on mahdollisuus. Pitäisi suorittamisen sijaan nauttia, olla läsnä ja rakastaa. Niinpä, sillä mitenkäs me kukaan päiviemme määrästä voitaisiin olla varmoja. Näitä viisauksia kun on sitten alkanut pienessä mielessään oikein pyörittämään, niin johan tässä on tullut monen monta ajatusta omasta elämästä, unelmista, haaveista ja tietty siitä suorittamisesta myös. Samaan aikaan kun tuntuu, että on haalinut arkeen kaikkea mahdollista ylimääräistä ja pelkää jonkin verisuonen napsahtavan ihan just ja pään räjähtävän, sitä tietenkin alkaa miettiä myös ihan rehellistä muutosta. Että jos muuttaisikin jotain. Laittaisi asiat uudestaan arvojärjestykseen ja nostaisi ylös just ne, mitkä itselle on kaikkein tärkeimpiä. Vaan eipä se sitten olekaan niin helppoa. Sitä kun arvottaa aika monta juttua elämässään tärkeäksi, mutta aika on rajallista. Kaikkea ei voi saada, siinä se elämän raadollisuus.
Toki sellaisen oikean balanssin etsiminen kuuluu varmasti elämään ihan jatkuvasti, mutta jotenkin tämä on laittanut just nyt aivot työstämään asiaa ihan erityisesti. No, pakko myöntää, että jos näitä asioita alkaa pyörittämään mielessään keskellä yötä, niin johan ne paisuvat vähän liikaakin. Kaikesta huolimatta ajattelin, että jonkinlainen mitä minä elämältä oikeasti haluan -raportti pitäisi lähitulevaisuudessa laatia. Mutta se keittiöpsykologiasta tällä erää.

Meillä jäi keväällä myös moni homma puolitiehen ja vaikka tapetoinnit oli tarkoitus jatkaa melkein heti olkkarin perään, kaikki seisoo oikeastaan just siinä, mihin ne silloin pääsiäisen aikaan jäivät. Toki pihalla tehtiin muutama projekti ja niistä kiitos puolisolleni, joka hoiteli asioita kun olin itse poissa. Ja vaikka ajattelin vielä hetki sitten, että ihan sama, jos joku lista puuttuu ja joku johto ei ole paikallaan, olen pikkuhiljaa alkanut myös pohtia, että noita rästihommia voisi täällä sisälläkin alkaa taas jouduttamaan. Ei ehkä kuluteta kesää tapetoimalla, mutta esimerkiksi ikkunat voisi vaikka pestä, niin kesä ulottuisi paremmin myös sisälle. Ja ehkä ne johdot ja listatkin olisi kiva saada paikoilleen. Jos vaikka sitten saisi helpommin siirryttyä uuden huoneen kimppuun kun se aika tulee. Näin sadepäivän iltana on toki helppo suunnitella, että mitä kaikkea voisi tehdä. Aurinko kun paistaa, nämä sisänurkat unohtuvat taas aika nopeasti. Mutta sitä kesä on, ja kukaan ei varsinaisesti kärsi, vaikka joku paikka repsottaakin.

Tänään en kuitenkaan ajatellut edistää näistä asioista yhtään mitään. Eilisen aikainen nukkumaanmeno kärsi hieman koronarokotteesta kipeytyneen olkapään vuoksi, mutta jos vaikka ensi yönä saisi nukuttua ihan kunnon unet yhteen putkeen. Taidan myös vetaista pimennysverhon ikkunaan, vaikka rakastankin tähän vuodenaikaan just sitä, kun saa herätä auringonvaloon.

 

Tunnelmallista iltaa. Mä sytytin muuten muutaman kynttilänkin sadepäivän kunniaksi. Nyt on ainakin hygge! ✨