Eilisestä positiivisuudestani huolimatta kesäkurpitsan taimieni tilanne otti koville. Symbolisesti kun kaikki itse kasvatettu on aina paljon tärkeämpää kuin valmiina ostettu. Jokainen milli ja jokainen lehti on huolella ihailtu, ja rakkaudella vaalittu. Tai ehkä taimien masentava ulkonäkö yhdistettynä kylmän koleaan säähän iski jonnekin pinnan alle. Niin tai näin, löysin itseni illalla itkemästä ruskistuneiden lehtien ja nuppujen kohtaloa.

Tiedän, että moista tunteilua on kovin vaikeaa ymmärtää, jos ei koe viherpeukalointia kovinkaan vahvasti omakseen. Ei kuitenkaan liene tarpeen kertoa, että mulle tuo harrastus on erittäin tärkeä ja jossain määrin se pitää minut järjissäni. Vähän niin kuin kirjatkin. Ne on rinnakkaistodellisuuksia, joihin uppoamalla huolet ja murheet väistyvät. Niinpä karkottaakseni zuccini-apatiaa, olen nauttinut kasvihuoneen luomasta lohdusta ja kääntänyt katseeni kaikkeen muuhun kasvavaan. Vajonnut sinne jonnekin onnelliseen mielensopukkaani, jonne maalliset huolet tai murheet eivät mahdu. My happy place ei siis välttämättä ole kirjaimellisesti kasvihuone, vaan enemmänkin se siellä saavutettu mielentila. Vähän kuin urheillessa tuleva runner’s high euforia tai ne kirjan ensimmäiset sivut, kun ymmärrät, että tämä teksti on ahmittava ja äkkiä.

Olen monesti miettinyt, miten tärkeää tuollaisen my happy place -tilan löytäminen oikeastaan on. Siis sen, että tietää miten siihen omaan flow-tilaan pääsee. Ja olen myös miettinyt sitäkin, että se oma tapa löytyy varmaankin vain kokeilemalla. Itse saan kivat kiksit myös siivouksesta, mutta en pysty esimerkiksi ymmärtämään niitä joille onnellisuuden korkein tila syntyy vaikean kuvioneuleohjeen noudattamisesta, tanssimisesta tai soittamisesta. Ehkä juuri siksi, että en ole kokeillut. Todistetusti kun nämäkin lajit kuitenkin toimivat.

Missä mun happy place ei kuitenkaan yleensä ole, on kaikenlaiset kokkarit ja kekkerit. Sellaiset, joissa bloggaajien odotetaan tai oletetaan jatkuvasti käyvän. Tarvitaan erityisen hyvä syy, että innostun lähtemään omasta periferiastani jonnekin sivistyksen keskelle. 😀  No tänään sellainen syy kuitenkin on. Eikä ehkä muuten, mutta kun mukaan saa ottaa 11-vuotiaan avecin, jolle tilaisuus on sitten sitäkin tärkeämpi. Eli tälle illalle on tiedossa laatuaikaa esikoisen kanssa. Ihan kiva, sillä tuntuu, että tuon ikäistä poikaa on jo välillä vähän vaikea ilostuttaa. 🙂

 

Ps. tuo viime syksynä saamani Univormun tarvikevyö on taas päässyt käyttöön. Sen pukeminen on ikään kuin siirtymäriitti todellisuudesta omaan maailmaan. Kaikki tarvittava näppärästi käsillä ja pepun päällä vielä lisäläppä puhelimelle josta voi puuhaillessa kuunnella äänikirjaa. Nautinnon maksimointia, sanoisin. Hyvä vinkki vaikka äitienpäivälähjaksi. Tai no, ehkä tulee vähän viime tippaan, mutta jos lahjan kanssa ei ole ihan niin päivän päälle, niin ehtiihän se kuitenkin kesän puutarhasesonkiin. 😀

Moikka ja ihanaa torstaita!
Kello oli eilen illalla lähemmäs kymmenen kun pääsin kotiin ja vastassa oli pieni väsynyt tyttö, joka helpottui äidin näkemisestä jopa siinä määrin, että halauksen lomassa tuli ihan itku. Ja joka kerta se tuntuu yhtä ihanalle. Ei lasten itku, vaan se, että joku halaa ja puristaa niin kovaa, että tiedät olevasi maailman tärkeimpiä asioita. Siitä huolimatta, että äitiys on välillä jopa uuvuttavaa pyykkirumbaa ja jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta, palkitsevinta elämässä on tulla kaivatuksi ja halatuksi juuri tuolla tavoin.

Meidän postilaatikkoon tipahti viime viikolla kutsu eskariin. Niin paljon kuin olin itsekin tuota kirjettä odottanut, sitä lukiessani minuun iski ihan hillitön pakokauhu. Voisiko tämän vielä perua!? Mitä jos en sittenkään halua, että vauvani siirtyy syksyllä jo koulun mäelle.

Yli kymmenen vuotta elämästäni olen ollut äiti pienelle lapselle. Tuohon aikaan on mahtunut lukuisia kertoja, kun olen toivonut ajan kuluvan nopeammin ja erilaisten ”vaiheiden” menevän ohi. Olen monet kerrat ynnännyt mielessäni vuosia, ja laskenut, milloin jokin asia ”helpottaa”. Helpottaa, kun lapsi alkaa nukkumaan yönsä. Helpottaa, kun saa alkaa syömään kiinteitä ruokia. Helpottaa, kun oppii kävelemään itse, kuivaksi, pukemaan itse, syömään itse…. Se helpotusten määrä on ollut loputon, tai ainakin se ajatus helpotuksesta. Sillä eihän äitiys ja vanhemmuus koskaan helppoa ole, eikä sen kuulukaan olla. Ajat ja asiat muuttuvat. Murheet ja huolet muuttuvat, ja mikä tärkeintä, kaiken tämän lomassa sitä muuttuu myös itse. Kasvaa ja kehittyy, oppii ja oivaltaa.

Monesti meille sanotaan, että kyllähän teillä olisi vielä ikää sille kolmannellekin lapselle. Ja niin kai olisikin. Moni ikätoveri saa nyt vasta esikoisensa. Meillä lapsiluku lukkiutui kuitenkin kahteen jo yli kolme vuotta sitten. Aikani haaveilin vielä yhdestä lapsesta, mutta koska tätä ihmettä ei meille suotu, koin helpommaksi (ja huomattavasti antoisammaksi) nauttia täysiä siitä, mitä minulla jo on. Päätös oli hyvä, ja omalla tavallaan myös helpottava. Uskon, että näin oli tarkoitettu ja olen kiitollinen elämälle kahdesta ihanasta lapsesta.

Kirje eskarista riipaisi kuitenkin jostakin tosi syvältä. Toki kaikki erilaiset välietapit ja virstanpylväät on aina tunteellisia juttuja. Aina jonkin uuden alkaminen tarkoittaa vanhan päättymistä. Nyt koin kuitenkin myös eräänlaisen syyllisyyden piston kaikista niistä kerroista kun olen toivonut ajan kuluvan nopeammin ja jonkin asian helpottavan. Olenhan siinä omassa mukavuudenhalussani myös samanaikaisesti toivonut lasteni lapsuuden kuluvan nopeammin. Oikeastaan jopa hävettää myöntää, että näin se on tosiaan mennyt. Siitäkin huolimatta, että itse pidän itseäni ihmisenä, joka kauhistelee nykylasten lyhyttä lapsuutta.

Kuinka usein sitä tuleekaan muistutetuksi itselleen, että juuri tästä hetkestä tulisi nauttia. Ja silti ihmisen mieli vain niin usein vaeltaa sinne jonnekin tulevaan. Aina kyse ei ole vuosista tai lapsen kehitysvaiheesta. Joskus ihan vain päivän saattaminen iltaan ja selviäminen kaikista illan aikatauluista tuntuu helpotukselta. Sallittua toki sekin, kunhan muistaa määränpään lisäksi nauttia myös matkasta. Sillä se kiireinenkin arkipäivä ja illan stressaava ohjelma, on yksi päivä elämää, yksi päivä lapsuutta ja yksi päivä vanhemmuutta. Helminauhaksi punottuna näistä arkisistakin asioita syntyy koko elämä.

Lapsuutta on onneksi vielä meidän molemmilla lapsilla monta vuotta jäljellä. Eihän se eskariin tai kouluunkaan lopu, joten elämän täytyy antaa vain edetä omalla painollaan. Ja äitiys ei lopu sittenkään, vaikka lapset olisivat kuinka aikuisia. Nimittäin niin se vain on, että silloinkin kun itsellänikin on se kaikkein pahin olo, eikä sanat itkun vuoksi pääse tulemaan, äidille voi onneksi aina soittaa. Silloin ei tarvita sanoja, riittää, että voi vain itkeä. Ja vaikka kuinka toivoisi, ettei omien lasten tarvitsisi ikinä kokea samanlaisia tunteita, jokaiselle meille kuitenkin niitä epätoivon hetkiäkin joskus tulee. Kunpa saisin itsekin olla ottamassa vastaan ne itkut ja pahat olot. Olla kainalo ja olkapää sittenkin kun lapsuus on jo kaukana vuosien takana.

Niin, että ei nyt sitten peruttu sitä eskariin menoa, vaan asennoidutaan tilanteeseen positiivisesti. Ja nautitaan ensin keväästä ja kesästäkin, eikä mennä liikaa asioiden edelle!

Tälle päivälle olikin kasaantunut melkoinen läjä toimistohommia. Palataan siis Oslon juttuihin myöhemmin. Nyt oli pakko fiilistellä näillä viime kesän kuvilla. Kävipä nimittäin niin, että pääsin eilen palaamaan hyvinkin talvisiin kotimaisemiin. 😀

Moikka!

Uusi viikko ja uudet, sekä tutut vanhat kujeet. Takana kuitenkin kiva viikonloppu, kokonainen lauantai ihan turistina Tampereella ja aimo annos iloista seuraa  ja hersyvää naurua. Niin ja tietenkin hyvää ruokaa, skumppaa ja suklaata.
Joskaan maanantaiaamut koskaan on niitä viikon kohokohtia, mutta tänään piti kyllä vähän nieleskellä arkea ja valkoista maata. Mutta hei, on sitä ollut pahempikin lumitilanne vielä vappunakin, joten kaipa tuo tuosta. Jotenkin en vain jaksanut uskoa sääennusteisiin eilen kun pakattiin talvivaatteita kiertoon meneväksi.

Olen tässä viimeiset pari viikkoa naureskellut hiljaa mielessäni (ja välillä ihan ääneenkin) sitä, miten ihminen voikin muuttua niin paljon. Nimittäin se Emilia, joka vielä parikymppisenä kampasi matonvipsuja ja huolehti tavaroiden muodostavan laskutasoonsa nähden 90 asteen kulmia, olisi varmaan kuollut jos olisi päässyt teleporttaamaan nykyhetkeen. Ja ei, se parikymppinen Emilia ei myöskään olisi koskaan voinut kuvitella, että se silloinen poikaystävä luonnehtisi asumisemme olosuhteita kaaokseksi. Varsinkin kun meneillään ei ole mitään remonttiin viittaavaakaan.

Tottakai blogeissa näkyy rajattuja paloja ihmisten asumisesta ja elämisestä, ja tottakai jokainen tietää, että lapsiperheessä ei kaikki kulmat ole aina ihan tiptop. Nyt on kuitenkin pakko tunnustaa, että se neuroottiseksi siivoojaksi ja järjestyksen intohimoiseksi rakastajaksi tunnustautunut Emilia on joutunut ihan pikkuisen joustamaan kriteereistään. Nielin tämän totuuden viimeistään, kun jouduin perjantai-iltana suihkun jälkeen etsimään puhtaat pikkuhousut pianon päältä. Ja kyllä, samalla oli annettava synninpäästö muullekin perheelle siitä, että ne viikkaamani puhtaan pyykin kasat ei välttämättä aina ihan välittömästi siirry siisteiksi pinoiksi kaappeihin. 😀

Täten tunnustan, että oma vaatevarastoni on pikkuhiljaa kasaantunut pyykkikoneen kautta pianon päälle (älkää edes kysykö, miksi juuri pianon päälle!) ja otteeni järjestyksen ja siisteyden suhteen on alkanut lipsua. Mutta kuinka ihanalta tuntuikaan, kun mies eilen illalla palasi esikoisen kanssa peleistä ja sisään astuessaan silmiään pyöritellen totesi, että täällähän on siivottu. Monta vuotta kun tämä asia piti ihan erikseen ilmoittaa, mikäli puhdistusaineen tuoksu oli päässyt eteisestä jo haihtumaan. Nyt riitti kuulkaas ihan vain, että eteiseen mahtui astumaan. Miten hienoa! Joskin päätin, etten ihan hetkeen ehkä päästä tilannetta näin pahaksi.

Mutta miksi näin? Ehkä ihan helpointa olisi syyttää ruuhkavuosia ja sitä, että aika menee lähinnä siihen, että saa ruokaa lasten suuhun jossain välissä. Mutta, uskomatonta tai ei, ihan rehellisesti syy on siinä, että kohta 17 vuoden koulimisen jälkeen myös puolisoni on ryhtynyt ottamaan enemmän vastuuta kotitöistä. Äkkiseltään voisi toki ajatella, että tuloksena olisi kaksin verroin siistimpi koti, mutta ei suinkaan. Juttu on hirvittävän psykologinen, kuten ystävämme Hercule Poirot saattaisi todeta. Nimittäin minä olen osannut ottaa rennommin, kun tiedän, ettei kaikki vastuu roiku ainoastaan minun harteillani. Vuosia saatoin perua vaikka treenit vedoten siihen, että kotona on pakko myös siivota, mutta lasten kasvaessa ja kotitöiden jakaantuessa tasapuolisemmin on ollut helpompi myös kasvattaa sellaista tervettä itsekkyyttä. Ja on muuten ihanaa paiskata ovi kiinni ja unohtaa taakse jäävä kaaos hikoillessa. Ja vielä ihanampaa kun kotiin palatessa huomaa, että joku on ripustanut pyykit kuivumaan, tyhjentänyt tiskikoneen, raivannut keittiön ja kenties pessyt jopa vessan!

Kun viime viikolla olin lääkärissä ja minulta kysyttiin, että mites toi stressi, mietin toki tulevan illan minuuttiaikataulua, pianon päälle kasaantuvaa pyykkivuorta ja kenkien, takkien reppujen ja mailojen valtaamaa eteistä. Samaan aikaan summasin mielessäni, että seinillä ja lattioilla ei ole oksennusta ja kaikilla on sängyssäkin puhtaat lakanat. Niinpä kerroin myös nuorelle lääkärille, että ei kuule ole ongelmaa. Elämä on just nyt aika hyvällä mallilla.

Huomenna pitäisi lähteä parin päivän työreissuun. Pikkuhousut on taas omalla paikallaan lipaston laatikossa, ja sieltä niitä pitäisi jossain kohtaa ehtiä siirtämään myös kapsäkkiin. Muutama muukin asia pitäisi ehtiä tänään toimittamaan, mutta toisaalta juoksulenkkikin voisi tehdä terää!

 

 Maanantailistalla uuden viikon varalle vähän joka sorttia. Kirsikkana kakun päällä kuitenkin twerkkausta, joten ihan huono viikko ei voi tästä(kään) tulla. 😀

Ja kyllä! Edelleen tykkään pianosta enemmän ilman pikkuhousuja. 🙂