Sadepäivän kunniaksi sain tehtyä pari juttua, jotka on roikkunut ideatasolla jo pitkään.

Ensimmäinen on lehtilaatikko. Kaksi vanhaa perunalaatikkoa ja paketti Ikean kalustepyöriä.

Vino pino lehtiä, joita en halua vielä laittaa paperinkeräykseen.

Lehdet eivät mahtuneetkaan yhteen, mutta onneksi laatikot ovat pinottavia, joten ei muuta kuin toinen päälle.

Viritelmä mahtuu mukavasti sohvan ja kirjahyllyn väliin, ja on helppo vetää esiin tarvittaessa.

Ideaa voi toki jatkojalostaa vaikka maalamalla puulaatikoita, tai sabluunamaalaamalla niiden kylkeen tekstin. Meille sopivat näin, ihan tälläisenaan.

Toinen projekteista meni Niilon huoneeseen. Muistatte varmaan, kun kerroin, että pulpetin päällä ollut aakkostaulu kaatui ja kehyksen lasi särkyi. Hamsteriluonteena kiikutin kehyksen ja taustalevyn varastoon ihan vain siltä varalta, että niille joskus löytyisi jotain käyttöä.

Tänään sain aikaiseksi maalata koko hoidon liitutaulumaalilla. Taulu pääsi entiselle paikalleen, joskin hiukan erinäköisenä.

Taulun taustalevy ei ollut ihan tasainen, eikä pinna struktuuri täysin peittynyt maalillakaan, mutta eiköhän tähänkin nyt jotain pysty taiteilemaan. Suuri musta taulu tuo kivasti ilmettä huoneeseen.
Muovinen kirahvi on viimeisimpiä rompetorilöytöjä. Kovassa käytössä on ollut, ja tienannut jo hintansa (2€) takaisin.

Nyt tuli ukonilma kera kunnon kaatosateen.
Täytyy keksiä lisää sisäpuuhia 🙂

***

Tänään on pesty pyykkiä. Lakanoita lähinnä, kun ulkonakin sai kivasti kuivattua.

Siivoilin samalla makuuhuonetta ja aloin taas jahkailla tapettejen kanssa. Jospa sittenkin kielot laittaisi vessaan, ja huussiin aiotun tapetin makuuhuoneeseen. Plaah, osaankohan oikeasti koskaan päättää!

Ostin pari Novitan lehteä. Äiti hiukan lupaili, että voisi virkata mulle neuleliivin. Sellaisen kivan pikkuliivin, tunikan päälle heitettäväksi. Löytyi nätti malli, ja tänään mennään sitä Niilon kanssa mummulle esittelemään. Isi saa rauhassa leikata sillä välin nurmikon, ja viimeistellä kiveyksen. Josko saataisiin kalusteetkin kasattua viikonloppuna, ja kelit sallisivat nauttia ulkona olemisesta.

Ja mikäli mummulan syreenissä muuten on jo nuppuja, nappaan jonkun oksan mukaani. Puhtaat lakanat ja syreenin tuoksu, ihana yhdiselmä!

Eilen siivoillessani ja järjestäessäni Niilon vaatekaappia kevätkuntoon, tuli mieleeni lastenvaateblogit.
Voin rehellisesti sanoa, että aikoinaan itse kun blogeihin tutustuin, en edes tiennyt moisia olevan. En tiedä onko niiden määrä hurjasti kasvanut, onko ilmiö vielä tuoreempi kuin sisustusblogit, vai enkö vain noteerannut niitä.
Tässä taannoin siskoni (joka ahkerasti seuraa lastenvaateblogeja) surkutteli, kuinka moni blogi oli sulkenut ovensa ilkeän keskustelupalstakritiikin myötä. (Omasta mielestämme) me kaksi universuminen välkyintä tietenkin analysoimme tätäkin ilmiötä. Että mikä ihmisiä vaivaa!?
Nainen on naiselle susi, sen nyt tietää jokainen joskus naisvaltaisella alalla työskennellyt, ja moni muukin. Mutta, että äiti-ihmiset ruotivat toisten lapsien ulkonäköä, nimiä ym., se menee yli hilseen. Kamalaa, jos luokan 20 Jani-Petteriä erottaisi toisistaan vain numerolapuista. Eikös juurikin vanhempian tehtävä ole valistaa lasta erilaisuudesta ja opettaa kunnioittamaan kaiken kokoisia, näköisiä ja nimisiä ihmisiä. Tai olla puuttumatta toisen vaatetukseen. Eikö ylipäätään naisilla, ja varsinkin äideillä, ole ihan omanlainen hoiva ja suojelugeeni, josta riittää kaikille lapsille. Luulin, että lapsiin kohdistuva vääryys on asia joka nostaa (lähes) naisella kuin naisella niskavillat pystyyn ja kynnet esiin.

Itse seuraan joitakin lastenvaateblogeja. Ehkä lähinnä yleisen juohean jutun vuoksi, en niinkään vaatteiden. Ihastelen kyllä persoonallisia itsetehtyjä lastenvaatteita, ja harmittelen, kun omat taidot ja aika (=viitseliäisyys) ei riitä. Saatan nähdä vaatteen, josta voisin pitää omalla lapsellanikin, tai saatan olla näkemättä. Hitto vie, eihän kaikesta tarvitse tai kuulukkaan pitää niin paljoa, että se on pakko saada myös itselle.
Itsestäni ei ikinä tulisi lastenvaatebloggaria. Oma äidillinen itseluottamukseni ei kestäisi sitä, että että joku ruotii lastenkasvatustani, tai kykyäni vaatettaa lapseni. Ei, siinä menee raja. Olen aikalailla kovaksi keitetty, mutta äitiys on jotain niin pyhää ja herkkää, että sen satuttaminen koskee eniten. Sitä paitsi, meillä vedetään haalarin päälle tänäänkin Tokmannilta ostetut kurahousut ja -kintaat. 🙂
Nostan hattua (noin niin kuin kuvitteellisesti) kaikille niille naarasleijonille, jotka loanheitosta huolimatta jaksavat innokkaasti blogata lasten pukeutumisesta. Edelleen poimin vinkkejä ja kokemuksia. Tietysti varsinkin poikien pukeutuminen kinnostaa, mutta luen mielelläni myös käytännön kokemuksia esim. mitoituksesta, koska monesti päädyn tilaamaan vaatteita netistä.

Tasapuolisuuden nimissä ensimmäinen (ja todennäköisesti viimeinen) lastenvaatebloggaus myös minulta:
Kyläily- ja kaupunkivaatteina pidän Vaahteranmäen Eemeli -tyylistä. Kaulukseton paita on enemmän mieleeni kuin kauluksellinen. Kivat mitäänsanomattomat ja helposti yhdisteltävät värit. Niistä pidän.
Kotona leikkivaatteina pidetään mahdollisimmän värikästä trikoota, veluuria, froteeta ym. mukavaa. Sijoitin ne, sekä yövaatteet, nyt alahyllyille, jotta pikkukädet yltävät itse valitsemaan.
Kaapissa on joitakin uusia keväthankintoja vielä täysin koskemattomana ja muutama lahjavaate, joissa laputkin ovat yhä paikallaan. Siis kevättä ja kevätkelejä odottamassa.

Sen pituinen se! Nimittäin tämän lastenvaateblogin tarina 🙂
Mutta kommenttiboksissa voi mainostaa omaa lastenvaateblogiaan. Minulta kun on varmaan jään
yt monta kivaa löytämättä 🙂