Tasan puoli vuotta sitten elettiin tammikuuta. Keskiviikko ilta 23.1. oli jotakuinkin aika tavallinen ilta. Tavallinen, ottaen huomioon, että elettiin raskausviikkoa 40, ja odottavan aika alkoi olla hiukan liiankin pitkää.
Vaikka toivoin, en voinut millään aavistaa, että ennen kuin seuraava päivä olisi puolessa välissä, perheessämme olisi uusi tulokas – pieni tyttövauva.
Tänään 23.7. ilta on monessakin suhteessa kuin mikä tahansa ilta. Puolessa vuodessa arki on tasoittunut, ja uusi rytmi löytynyt. Aivan kuin näin olisi ollut aina! Viimeiset kuusi kuukautta ovat menneet kuin siivillä. Niin paljon on pitänyt, ja niin paljon on jäänyt tekemättä. Silti aika on ollut omalla tavallaan parempaa kuin koskaan. Tällä kertaa olen osannut nauttia, ottaa rennommin, ja myöntää oman rajallisuuteni. Olen opetellut myös riittävän hyvää vanhemmuutta, ja pyristellyt pois täydellisyyden tavoittelusta. Olen oppinut olemaan rento, tai ainakin rennompi – suunta on oikea. MLL:n sivuilta löysin hyvän kirjoituksen, joka tarttuu aiheeseen. Omaan ajatteluuni sain siitä paljon viisautta, kun vauva-arki alkoi uuvuttamaan.

Toisin kuin puoli vuotta sitten, tänään en ole kärsimätön. En odota ajan kulkevan nopeammin kuin se matkaa luonnostaan. Päinvastoin, jos voisin pysäyttää ajan kulun, tekisin sen heti. Mutta koska en ole kaikkitietävä, kaikkivoipa ja kaukaa viisas, tyydyn selaaman herkullisia leivontaohjeita; Tokihan sitä huomenna pitää puolivuotiasta juhlistaa!

Se on tänään Klaaran ikä. Miten nopeasti aika kuluukin! Tuntuu, kuin viimeiset kuukaudet olisivat meneet ihan hujauksessa.
Neljän kuukauden pullat leivottiin Niilon kanssa jo keskiviikkona. Eilen tehtiin neuvolareissu, ja tälle päivälle ei sitten jäänytkään kuin viralliset poseeraukset. Tai aika epävirralisethan nämä oikeasti ovat.
Klaara nauraa, jokeltaa ja kääntyy. Kannattelee päätään taitavasti ja nostaa peppuaan lattialla sätkiessään. Edelleen pääsääntöisesti tyytyväinen ja helppo vauva.

Toukokuu ei ajankäytön kannalta ole ollut niitä parhaimpia. Myönnän, että blogi on ollut vasemman käden armoilla, aivan samoin kuin kotityöt, omasta terveydestä huolehtiminen ja  sosiaalinen elämä. Valitettavasti ennustajanlahjani eivät riitä kertomaan, helpottaako tilanne seuraavien viikkojen aikana, vai jääkö valitsevat olosuhteet elämään pidemmäksikin aikaa. Aika näyttää. Kiitos kuitenkin, että olette jaksaneet keikkua matkassa!

Mulla on edessä todellinen irtiottoviikonloppu. Poden jo hiukan valmiiksi ikävää ja haikeutta, mutta samaan aikaan odotan innolla tulevaa. Kenties arkikin maistuu taas paremmalta, kun siitä hyppää hetkellisesti ulos. Pakkaan siis korkkarit laukkuun, ja lähden huomenna rentoutumaan ihan vain aikuisten seuraan. Tiedossa juhlintaa blogikavereiden kesken!

Mutta nyt me juodaan Niilon kanssa pullamehut, ja juhlitaan sekä alkavaa viikonloppua, että  Klaaraa! Toivottelen makeita perjantaifiiliksiä teillekin! Viikonlopun väliaikakatsausta facebookin puolella…

Viimeistään äitienpäivänä pitäisi kai jokaisen itseään, ja lukijoitaan, kunnioittavan bloggarin julkaista suloista tunnelmaa huokuva postaus kera äitiyden ylistyksen ja lapsosten kuvien. Vaan täällä mennään nyt poikkeuksellisella kaavalla, ja tunnelmoidaan eilinen äitienpäivä hiukan myöhässä.
Suoranaiseen laiskuuteenkin itseni on ajanut tukala olo, joka alkoi jo viikko sitten tiistaina. Outo kausi-influenssaksi luulemani tauti taitaa sittenkin olla, kuten te fiksummat heti oivalsitte, jotakin allergiaperäistä. Hengitys pihisee, ääntä ei tule, kurkku on turvoksissa ja ärsyttävä kutittava yskä vaivaa niin, että silmät vuotavat. Sisällä pärjään jotenkuten, mutta lauantaina erehdyin viettämään tunnin verran aikaa ulkona, ja lopputulos oli kamala! Kenties olisi aika siirtyä lääkärin puoleen ja pyytää jotakin, jonka avulla voisin nauttia keväästä ja puutarhatöistä.

Kurjasta olosta huolimatta äitienpäiväviikonloppu oli suloinen ja rentoittava. Launataina ihanan ystävän vierailu, ja sunnuntaina äitien ja mummujen juhlimista. Valkovuokkokja omasta pihasta (voi mikä onni!), suloinen itse tehty kortti, ja pienet halaavat kädet. Muistan kun vuosi sitten äitienpäivänä katsoin ravintolan viereisessä pöydässä istuvaa perhettä, jolla oli pieni, parin kuukauden ikäinen, vauva turvakaukalossa. Ajattelin silloin, että olisi onni vielä joskus viettää äitienpäivää noin, mutta en osannut edes aavistaa, miten nopeasti toiveeni toteutuisi. Samaan aikaan onnelline ja kiitollinen – sitä olen.

Ihana Suvi, suloisen Lumoan -tuotemerkin takaa, ilahdutti minua tuolla kauniilla nimikorulla, jossa ommien onnenhippujeni nimet ovat hopeaan painettuna. Kiitos, Suvi, kannan sitä ylpeydellä! Tosin meillä mieskin ilmoitti heti olevansa vapaaehtoinen korunkäyttäjä. Hyvä lahjaidea isänpäivän varalle!

Josko tästä taas pääsisi bloggailunkin makuun ja pystyisi jättämään köhimiset taka-alalle. Niin monta juttua, joista mun on pitänyt teille kirjoitella. Päässä ihan kuhisee asiaa, joka on pakko purkaa. Siispä uuteen viikkoon ja uudella tarmolla!

Loistavaa maanantai aamua ihan jokaiselle!