Maailmassa on varmasti miljoona asiaa, jonka suhteen voisi tuntea huonommuuden tunnetta. Miljardi sen jälkeen tulee äidiksi. Riittämättömyyden tunne ja itsesyytökset muuttuvat jossain kohtaa arkiseksi ja oman vaillinaisuutensa oppii hyväksymään. Ymmärtää, että kaikkea ei voi, ehdi tai pysty. Mulla on kuitenkin aina ollut yksi osa-alue äitiydessäni, jota en ole saanut hyväksytyksi, ja josta olen kantanut huonoa omaatuntoa. Ei se ole asia, joka vaivaa joka päivä aamusta iltaan, mutta juttu joka tulee mieleen katsellessani ihania vauvauintikuvia ja äitejä uittamassa lapsiaan. Nimittäin se, että minä en koskaan vienyt vauvojani vauvauinnille tai uimahalliin ylipäätään. En vauvoja, en taaperoita, enkä leikki-ikäisiä. Samasta syystä olen se, joka jättäytyy pois ystävien kesken saunomisesta ja vaihtaa vaatteensa vessassa lukkojen takana. Se joka joutuu ihan vain kasaamaan itsensä voidakseen mennä saunaan edes oman perheen kesken.

En ole koskaan ollut sinut itseni ja vartaloni kanssa, ja pääni sisällä on toki valtava määrä lukkoja asian suhteen. Tai no, ehkä joskus pienenä lapsena olen osannut hyväksyä itseni, mutta en edes muista sellaista aikaa. Vähäpukeisuus ja alastomuus ahdistaa, julkinen riisuutuminen ja peseytyminen tuntuvat kertakaikkisen mahdottomalta. Tiedän, jonkun mielestä ihan käsittämätön ajatus, mutta uskon, että en ole ainoa, joka painii saman ongelman kanssa. Kyseessä ei ole tahtotila, joka ravistetaan pois mielestä vain sillä, että tuollainen ajattelu on aivan typerää. Uskokaa pois, sitä on yritetty!

Viime syksynä koin jonkinlaisen herätyksen asian suhteen kun aloin miettiä, minkälaisen kuvan annan itsestäni lapsilleni ja erityisesti tyttärelleni. Olen aina kokenut tärkeäksi, etten soimaa ulkonköäni lasteni nähden, vaan pikemmin kehun ja korostan. ”Eikös äiti näytäkin nätiltä” on huomattavasti parempi lasten korville, vaikka olo ei juhlamekkoon tunkeutumisen jälkeen kovin kaunis olisikaan. Meillä ei myöskään puhuta siitä, että pitäisi vähän laihduttaa tai pienentää vatsamakkaroita. Nuo jutut olen tietoisesti rajannut pois lasten korvilta. Samoin ylipäätään toisten ulkoisen olemuksen ja varsinkin kenenkään ruumiinrakenteen kommentoinnin. Sain itse kuulla lapsena jatkuvasti, kuinka pitkä ja hoikka olin. Ja aivan varmasti kukaan ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta niin vain se ulkönäköön takertuminen kääntyi itseään vastaan ja hoikkuus, tai laihuus, muuttui asiaksi jolla määritin itseni ja sen, kuinka minut nähtiin tai hyväksyttiin. Jestas, kakki nuo sudenkuopat haluaisin välttää oman lapseni kohdalla, mutta ihminen minäkin vain olen. Ja silti ihminen joka ei voi mennä lastensa kanssa uimahalliin.

 Syksyllä sisuunnuin ja marssin ostoskeskuksen urheiluliikkeeseen ostamaan uimapukua. Ei mahtunut. Olin liian suuri jokaiseen pienirintaiselle tarkoitettuun perusuikkariin. Jälleen koin olevani muottiin sopimaton. Myyjä ehdotti kaksiosaista. Lähdin pois silmiäni pyöritellen ja häntä koipien välissä. Että vielä pitäisi napa paljaana olla, ei kiitos. Tuli kaikkea muuta ja asia painui taas sinne mielen lepotilaan, asiaksi jonka käsittelen sitten joskus myöhemmin. Sitten tuli puhe Klaaran uimapuvusta. Se oli eskarin uinneilla kiristänyt ja uudet uimalasitkin piti hankkia. Sain idean, jota kypsyttelin hiljaa mielessäni. En kertonut kenellekään, koska halusin voida vielä perääntyä.

Itselleni löysin uikkarin netistä. Samoja urheilumalleja valmistetaan suurempiakin kokoja vaikka niitä ei ehkä jokaisen urheiluliikkeen tangossa roikukaan. Asia hoidettu. Viime keskiviikkona suoritin lahjaostokset Klaaran tanssitunnin aikana. Pieni uikkari ja söpöt uimalasit. Lähetin miehelleni viestin, ja kerroin, mitä olen suunnitellut. Että menisin lasten kanssa lauantaina uimaan. Synttärisankarille julistin asian heti perjantaiaamuna. Ihan vain, jotta luvattuani en enää voisi perääntyä. Tunnen itseni ja minulla on taito keksiä tekosyitä näihin tilanteisiin. Olihan vauvauinnitkin jotenkin niin hassusti järjestettyjä, etteivät ne oikein sopineet meidän lasten syntymään. Olivat liian pieniä ryhmien aloittaessa. Tai liian vanhoja. En edes enää muista, miten se meni. Kaikki pakotiet oli tukittu, asia oli iltaan mennessä lähes koko suvun tiedossa. Me mennään huomenna uimaan. Äitikin tulee.

Lauantaiaamuna pinna oli kireällä. Kiukutti ja kaikki tuntui olevan huonosti. Onneksi mulla on ihana puoliso, joka ymmärtää, että joskus sen tiskirätin paiskomisen takana on jotakin leivänmuruja suurempaa. Hyvin se menee, kyllä sä siitä selviät. Ja hitto vie, niin selvisinkin. Vaikka ajaessamme uimahallin pihaan mietin kyllä vaihtokauppoja. Olisin voinut hypätä lähestulkoon mistä vain ja minne vain, jos olisin saanut perääntyä. Mutta en perääntynyt. Kävin lasteni kanssa ensimmäsitä kertaa uimahallissa. M i n ä  k ä v i n  u i m a h a l l i s s a! Ja se 7,5 euroa, joka oli kahden lapsen ja yhden aikuisen uimisen hinta (ihan älytöntä, että jotakin voi nykyää tehdä liki ilmaiseksi) sekä asia, jolle ei voi oikeasti laittaa hintalappua, muodostivat parhaan lahjan jonka voin 7-vuotiaalle tyttärelleni antaa. Uimisen päälle käytiin vielä syömässä ja haettiin isot karkkipussit.

Täydellistä äitiä minusta ei tullut vieläkään, mutta yhden isoksi kokemani puutteen kohdalle sain vetää ainakin osittaiset henkselit. Ja se tuntui hyvälle.

Olen kaivellut kaapista jo keväisempiä tekstiilejä ja ilotellut keltaisilla tulppaaneille. Tehokasta, meillä on nimittäin vihdoin lunta maassa! ♡

Oi ihanaa, mä olen niin odottanut viikonloppua. Perjantaita ja sitä, että ehtisi jotenkin vetää henkeä ja ihan vain olla. Ostin just kaupasta lisää tulppaaneja ja ajattelin sytytellä kynttilöitä. Vetää supermukavat leggingsit jalkaan ja rojahtaa sohvalle lasten kanssa.

Meidän pieni vauva täytti tänään seitsemän, ja vitsit, miten se taas laittoi ajattelemaan. Sitä miten nopeasti aika kuluu, vuodet vierii ja lapset kasvaa. Laina-aika umpeutuu. Ja sitten toisaalta taas on ihana nähdä ihmisen kasvavan ja kehittyvän, oppivan ja oivaltavan. Ja samalla oppii itsekin. Itsestään ja monesta muustakin jutusta. Ja vaikka joku voisi muistuttaa kireästä pinnasta, niin kyllä mä silti olen sitä mieltä, että jos jotakin, niin rentoutta lapset ovat ainakin mulle opettaneet. Sitä että ei kaiken oikeasti kuulu olla niin justiinsa, vaan sinne päinkin yleensä riittää. Lasten seurassa on ihaninta, kun saa olla sopivasti höpsö. Unohtaa välillä säännöt itsekin ja olla rennosti oma itsensä.

Päivänsankari sai aloittaa aamunsa repimällä yksisarvispaperia. Reppuun sai pakata Marianneja ja kettukarkkeja eskarikavereille ja isoveljeltä saadun alpakan lelukaveriksi. Kun vielä pääsi lemppariravintolaansa, eli Prisman Buffaan (jep!) syömään ja telkkaristakin alkaa taas Posse, ei juhlapäivä voisi kauheasti parempi ollakaan.

Nyt kuitenkin sohvalle ja herkkukulhojen äärelle, ennen kuin ne tyhjenevät. Ihanaa viikonloppua! ♡

Hei ihan alkuun isot kiitokset edellisen postauksen saamasta palautteesta. Musta oli ihana huomata, että saitte ajatuksestani kiinni. Ja kiitos ihanista viesteistänne, siitä, että kannustatte. Kenellepä tuo ei olisi tärkeää. Eli iso ♡!

Vähän samoilla linjoilla tänään, nimittäin ajankäyttö ja aika yleensä on ollut vuoden vaihtuessa taas kovasti mielessä. Vielä esikoisen ollessa pieni, mä vannoin, etten ikinä omista elämääni lapseni harrastamiselle vaan aion elää sitä omaa elämääni ja tehdä omia juttujani. No just joo, nää on näitä kun huudellaan ilman sen parempaa kosketuspintaa. Kyllä mä edelleen joskus mietin, että mistä vois luopua, kun aika ei riitä kaikkeen ja parissa eri paikassa on erittäin mahdotonta olla samaan aikaan. Mutta kun mä näen lasten innon ja ilon siitä, että saavat toteuttaa itseään ja kehittyä heille tärkeissä jutuissa, se vaan oikeesti sulattaa kaiken kiukun ja turhautumisen. Ja mä uskon myös, että ryhmässä toimiminen, joukkuepelaaminen ja sosiaaliset kuviot antavat paljon myös tulevaisuutta ajatellen. Ja joka kerta mä olen edelleen ihan ällikällä, kun istutaan jossain konsertissa, jossa kaiken ikäiset lapset ja nuoret soittavat yksin yleisön edessä. Siis ihan valtavan hienoa harjoitusta esiintymiselle. Koska oikeasti elämässä tulee niitä hetkiä kun pitää ”esiintyä” tai olla esillä ja seistä toisten edessä. Ajattelen aina, että voi kun olisin itsekin oppinut lapsena tuon taidon. Ettei alkaisi aina ääni väpättämään ja sydän hakkaamaan. Minähän olen siis ihan hirveän huono noissa jutuissa. Ujo kuin piimä.

Mutta en mä silti halua, että kaikki aika menee siihen, että jokainen on omilla teillään ja omissa jutuissaan, vaikka tykkään itsekin tehdä monenlaista. Kyllä mä kaipaan ihan valtavasti sitä, että saadaan olla koko perhe yhdessä ja myös sitä, että me aikuiset saadaan olla välillä kaksin. Sekin on tosi tärkeää. Ja toki mä kaipaan myös omaa aikaa. Sitä että saa olla yksin, ja sitä että saa olla ystävien kanssa. Ja vaikka se vähän nuoralla tanssimista onkin ja sellaista palapelin loputonta sovittelemista, että tämä kaikki saadaan mahtumaan elämään, niin kyllä se vaiva kannattaa. Koska kaikella tuolla ajankäytöllä on ihan hirmuisen suuri merkitys, ja kaikki nuo lisää sitä hyvää oloa ja parempaa elämänlaatua. Aina ei kuitenkaan onnistuta ja joinakin viikkoina joudutaan aina joustamaan jostakin. Mutta se kuuluu elämään. Silti yritetään nyt tietoisesti lisätä sitä yhteistä aikaa, koska se on vaan niin mielettömän tärkeää. Vuodet juoksee ja lapset kasvaa. Ja tiedän kyllä, että nykyään pitäis olla kauheen aktiivi tuolla instan stooreissa vähintään, mutta mä olen valinnut näin. Koska sekin aika olisi sitten pois jostain muusta. Jostain sellaisesta, mikä on mulle ihan huipputärkeää. Ihan tietoisesti haluan olla vähemmän puhelin kädessä ja enemmän ihan vaan läsnä perheelle ja ystäville – ja itsellenikin.

Loppuviikkoon mahtuu onneksi näitä erilaisia aikoja. Eilen oltiin mummulassa ja vietettiin laatuaikaa kuulumisia vaihdellen ja kakkua syöden. Tänään vietetään aikuisten kesken aikaa, kun mennään miehen kanssa kuuntelemaan hävyttömiä kansanlauluja (ja todennäköisesti punastelemaan) ja sunnuntaille on tiedossa kiireetöntä koko perheen yhteistä aikaa. Aika täydellistä!

 

Mutsit on VeroModan, neule Samsøe & Samsøen ja merinovillapanta on täältä, kuten muuten myöskin nuo edellisen postauksen makrameekorvikset.