Viimeisen viikon aikana mielialani ja ajatukseni ovat ajelleet hurjaa vuoristorataa. On epävarmuutta ja pelkoa, luovuttamisen halua, väsymystä, epätoivoa, katkeruutta ja kiukkuakin. Ja sitten toisaalta myös niitä hyviä fiiliksiä. Onnentunnetta, itsensä voittamista, huolettomuutta, rauhallisuutta, rakkautta ja sisua sekä härkäpäisyyttä. Välillä kotona on just hyvä ja välillä seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Ja niin mielipuoliselta kuin tämä kaikki ehkä kuulostaakin, en usko, että olen tällä hetkellä asian kanssa yksin. Samoja myllerkyksiä on varmasti monen mielessä. Ihan kaikilla meillä on nyt enemmän mielen päällä. Jokaisella vähän enemmän huolta ja murhetta kannettavanaan ja pettymyksiä purtavana.

Mutta sitten on onneksi myös se ihan tavallinen elämä, joka pyörii kaikista muutoksista huolimatta. Herätään aamulla, ja viedään päivä iltaan. Ja tehdään ne ihan samat tavalliset asiat kuin aina ennenkin. Laitetaan ruokaa, pestään pyykkiä, kastellaan kukkia, liikutaan, levätään jne. Ja jotenkin musta tuntuu, että viime aikoina ne ihan tavalliset jutut on jotenkin jääneet kaiken uuden jalkoihin. Arkisia asioita rullataan siinä muun elämän ohessa ja niihin ei tule välttämättä kiinnitettyä huomiota edes sen vertaa kuin ennen. Tai sitten laitetaa vain ruokaa, koska lapset eivät ole koulussa ja ulkoillaan, koska pitää huolehtia välitunneista ja liikunnasta. Ja siinä samalla unohtuu, että niitä ihan samoja juttuja tehtiin kyllä ennen tätäkin. Ja niitä tehtiin, koska ne kuului arkeen ja elämään. Siihen ihan tavalliseen.

Olen niin onnellinen, että edessä on viikonloppu. Aion nimittäin unohtaa hetkeksi ihan kaiken tästä uudesta arjesta ja elää elämääni kuten elelin sitä kuukausi sitten. Viettää ihan tavallista viikonloppua ja tehdä ihan tavallisia juttuja. Tai oikeastaan aion viettää just sellaisen vapaan viikonlopun, josta pitkään haaveilin. Lukea, liikkua, olla ulkona, syödä, nukkua. Lukea vähän vähemmän uutisia ja vähän enemmän kirjoja. Olla vähän enemmän ihan vaan rentona. Ei sillä etten välittäisi, vaan siksi että välitän myös itsestäni ja siitä ihan tavallisesta elämästäni.

Vaikka kuinka oltaisiin poikkeusoloissa, silti linnut laulaa, luonto puskee vihreää, kellot siirretään kesäaikaan ja kevät on täällä. 💛

Kirjoittelin aamulla Instagramiin meidän tilanteesta ja siitä, että koulut sulkeutuvat täällä meillä asteittain siten, että esikoisen etäopetus alkaa vasta huomenna. Pohdin kirjoituksessani myös sitä, että meillä lapsi menee kuitenkin vielä tänään kouluun, kuten ohjeistus oli. No, nyt jos koskaan tilanteet muuttuvat nopeasti, ja miltei heti kun olin saanut kuvan ja tekstin julkaistua astui vilustunut nuorimies keittiöön aivastellen ja niistäen. Ohjeistusta jälleen noudattaen ilmoitin opettajalle, että 5-luokkalainen opiskelee jo maanantaina kotona.

Sitä, miten ihan meidän tavallisten ihmisten arki tässä muuttuu yhdenkin päivän sisällä on vaikea välillä ymmärtää. Tämä tilanne on uusi ihan meille kaikille ja vaatii todellista solidaarisuutta. Sanoisin, että vanha hyvä ”talvisodan henki” on nyt kaivettava esiin ja yhteen hiileen on puhallettava enemmän kuin koskaan. Ja siihen yhteiseen hiileen on puhallettava vielä pitkään, jotta Suomi jälleen saadaan jaloilleen. Mä ihan sain silmäni vuotamaan kun luin jostain jutun nuoresta naisesta, joka tiputti lapun iäkkään naapurinsa postilaatikkoon. Juurikin tätä tarvitaan nyt oikeasti tosi paljon. Sitä että otetaan huomioon naapurit ja kaikki ne joilla ei ole tukiverkostoa ympärillään. Nyt jos koskaan on lupa soittaa sinne omien iäkkäiden vanhempien tai muiden läheisten naapuriin ja kysyä, jos joku pystyy auttamaan. Mä uskon, että meillä on täällä Suomessa ihan mieletön määrä ihmisiä, jotka on valmiita tekemään pieniä palveluksia ja tarjoamaan apuaan.

Se että me jaksetaan puhaltaa yhteen hiileen, olla avuliaita ja ystävällisiä vaatii tietenkin myös sitä, että pidetään hyvää huolta itsestämme. Paitsi että yritetään parhaamme mukaan välttyä pöpöiltä ja viruksilta, terveyttä pitää hoitaa myös muilla tavoin ja elämän mielekkyydestä on pidettävä kiinni. Itse aion ottaa niin sanotun ”vapautuneen ajan” hyötykäyttöön ja keskittyä kirjoihin ja ulkoiluun. Siivotakin ehtii ja puutarhatöitäkin voi jo aloitella. Kenties pesen vaikka ikkunat ja leivon pullaa. Kaltaiselleni kotihiirelle tilanne ei ole missään nimessä mahdoton ja tilanteen kokonaiskurjuudesta huolimatta pidän mielen positiivisena ja keskityn kaikkeen siihen hyvään, mitä arkipäivästä voi ammentaa.

Yksi tämän viikon isoimmista iloista oli aika kampaajalle. Ja ennen kuin kukaan tuohtuu, kävimme kyllä tilanteen läpi jo ennakkoon, ja olin ihan toivottu asiakas pienyrittäjän putiikissa. Koska edellisestä kampaajakäynnistäni oli kulunut jo yli puoli vuotta, uusilla raidoilla oli ihan välitön piristävä vaikutus. Aionkin nauttia tästä pienestä arkisesta ilosta kaiken muun arkisen elämän ohessa. Ja ei, en ole tyhmä, ajat ovat kovat ja tulevat olemaan sitä vielä pitkään näytti tukka hyvältä tai ei. Moni ihminen, perhe, yritys ja yhteisö ovat täysin ennustamattoman ja uuden tilanteen edessä. Me joudutaan nyt ihan jokainen miettimään asioita uudelleen ja luopumaan jostakin mikä on meille tärkeää. Mutta kun nyt ei kertakaikkisesti saa vain jäädä tuleen makaamaan, vaan meidän ihan jokaisen on omalta osaltamme paitsi edistettävä hyvinvointia, mutta myös luotava myönteistä ilmapiiriä ympärillemme. Ajatellaan hyvää, tehdään hyvää ja levitetään hyvää. Se kun on lopulta paljon väkevämpää ja tehokkaampaa kuin yksikään virus! ❤️

Ps. Miten mahtava rivi upeita naisia meillä on Suomea luotsaamassa! Tykkään! ❤️

Kyllä siinä tippa tuli silmään kun tänään tajusin, että kävin ehkä viimeisen kerran mummulassani. Katselin seinäpaneeleja, puuhellaa ja vanhaa kahvimyllyä miettien, että säilyykö sellaiset asiat mielessä aina. Entä tuoksut. Ja totesin, että kyllä ne säilyy. Siellä jossain mielen perukoilla. Kotona 7-vuotias ihmetteli, miksei ihmiset vain voisi elää aina. Jouduin selittämään, että se ei vain ole luonnollista. Luonnollista on syntyä ja luonnollista on myös kuolla. Sanoin, että vähän kuin kukat. Aina tulee uusia kukkia vanhojen kuolleiden tilalle. Se on luonnollista. Käytiin läpi lähipiirin kuolemat, mutta myös kaikki syntymät ja ihanat pienet vauvat. Ja toki pidin huolen siitä, että viivan alle jäi plussaa. Mitäpä sitä lasta väestön ikärakenteella huolestuttamaan. Kyselytunti päättyi positiivisin mielin, ja huomasin itsekin saaneeni käsiteltyä ajatuksiani. Yksi aikakausi päättyi, mutta se kuuluu elämään. Näin sen on tarkoitettukin menevän.

Yhden sortin uusi aikakausi tässä on myös alkamassa, sillä näyttää nyt siltä, että meidän iskä tulee olemaan viikonloput kotona ainakin seuraavat pari kuukautta. Onneksi pihassa on tukkikuorma ja aurinko paistaa. Jonkin sortin moottori ulkona jo kuuluu käyvänkin. Tuntuu ihan totaalisen hassulta, mutta ehkäpä tähänkin vain totutaan. Ja eniten kai pelkäänkin sitä, että totun liiankin hyvin. Mutta just nyt yritän ihan vain nauttia siitä, että meillä on koko porukka kasassa. Ja siitä, että lapset kysyivät syötyään, että mennäänkö ruokalevolle. 😀

 

Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua! ♡