Blogi on jäänyt viime aikoina vähän hunningolle, mutta asetan toivoni tammikuulle, piteneville päiville ja lisääntyvälle valolle. Viimeisten viikkojen aikana valoa on ollut tarjolla aika niukasti ja viikonloppujen valoisat tunnit olen käyttänyt johonkin ihan muuhun. Pahoittelut siis tämänkin postauksen erisävyisistä kuvista. Pakeneva valo ja kynttilöiden tuike tekee tepposensa.

Itsenäisyyspäivä on tänäkin vuonna lepoa. En voi väittää, että Linnan juhlien peruuntuminen kauheasti muuttaisi perinteitäni Tässä suhteessa olen jopa vähän epäisänmaallinen. Nimittäin miltei joka vuosi olen tuon tv-spektaakkelin ajan joko valmistellut syntymäpäiväjuhlia tai siivonnut niitä pois. Tänä vuonna juhlat on juhlittu ja järjestetty kahteen kertaan, ja taidan nauttia vapaasta sunnuntaista ihan vain lepäämällä. Pyörittämällä lakanapyykkiä ja sohvalla makoillen. Olen ihan koukussa Kaikenkarvaiset ystäväni sarjan uuteen versioon. Niin ihanan kevyttä, mitä nyt välillä pillittelen ja herkistyn.

Instan stooreissa jo esittelinkin uuden lampaantaljani. Se on tuosta naapurin koulutilalta, ja niin ihanan muhkea ja pehmeä, että sen sisään tekisi mieli kääriytyä. Samasta paikasta on myös kuivakukkakimppu. Niin hassua, että tuokin villitys koki taas uuden tulemisensa, vaikka olen joskus tainnut vannoa, että se ei ole mun juttu. Hillityt värit kuitenkin sopivat tähän vuodenaikaan, hämyyn ja hämärään.

Jonkinlaista äidillistä haikeutta olen tänään kokenut siitäkin, että lastenosaston sijaan pakettiin käärittiin ostoksia miestenosastolta. Hassua, miten oman lapsen kasvaminen on yhtä aikaa helpottavaa, mutta samalla niin kovin kivuliasta. Mukavan juhlahumun jälkeen jäi aikaa pysähtyä miettimään myös niitä haikeuksia, joita vuosien vieriminen tuo mukanaan. Ja myös sitä omaa kasvamista äitinä, vanhempana ja ihmisenä ylipäätään. Sitä, ettei kelloa voi kääntää takaisin, on vain tulevaisuus ja se jatkuva huoli, jota yksikään vuosi ei äidin sydämestä haalista.

Mutta nyt mä taidan liittyä nimpparisynttärisankarin seuraan katsomaan tuntematonta sotilasta. Ehkä usutan hänet myös soittamaan Finlandiaa. Vaikka vain paikatakseni sitä Linnan juhlien aiheuttamaa suvantoa.

Levollista ja tunnelmallista itsenäisyyspäivää myös teille!

Pitkiä yöunia, hyvää ruokaa, isien onnittelua, herkkuja, ulkoilua, kirjoja ja telkkaria. Niin ja tietenkin valloitetut pyykkivuoret, puhtaat lakanat ja sauna. Mitä tylsempää ja kiireettömämpää, sen parempi.

Aloitettiin eilen tosi hyvä sarja, ruotsalainen Heder. Ajattelin ensin, että se voisi olla jopa liian raskas, mutta yllätyin, miten koukuttava sarja on. Ihan teki tiukkaa illalla lopettaa katsominen. Tai no, tiukkaa ja tiukkaa, onneksi olen iltauninen ja telkkarimaratonit jää katsomatta kun silmäluomet painuvat kiinni. Tai ainakin aina seuraavana aamuna olen kiitollinen, ettei mennytkään myöhään.
Itse asiassa joskus pari viikkoa sitten aloitettiin katsomaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta -sarjaa. Olen pitkittänyt katsomista, koska kirja oli niin hyvä, etten oikein edes halunnut pilata luomaani mielikuvaa jonkun muun näkemyksellä. Mutta sarja oli tosi hyvä, ja vaikka olisin valinnut pääosan näyttelijän ihan toisin, jouduin jopa myöntämään, että näin oli parempi. Koukuttava sarja tämäkin. Mutta sitten vain kävi niinkin ikävästi, että se poistui Cmorelta. Että miten ärsyttävää! Enkä onnistunut löytämään sarjaa muistakaan suoratoistopalveluista. 

Sunnuntai-illalle olisi vielä hiukan kirjallisia töitä, puhtaiden lakanoiden petaamista, alkuviikon ruokien valmistamista ja kenties pätkä Hederiä. Sitten kunnon unet ja virkeänä ja pirteänä uuteen viikkoon.

Ihanaa isänpäivän iltaa! ❤️

 

Väittäisin, että sosiaalisen elämän merkitys on kasvanut viimeisen vuoden aikana hurjasti. Joskin tosin monilla mittareilla suhtaudumme nykyisin myös intohimoisemmin kotiin ja kotona viihtymiseen. Molempi parempi, tuumaan ainakin itse, ja eilen sen taas todistin, miten tärkeää on päästä välillä nollaamaan arjen harmautta ystävien seurassa. Samalla kuitenkin takaraivossa on se kamala pelko, koska moinen joukkokokoontuminen taas kielletään ja tämä osa elämää laitetaan tauolle. Vaikka elämme täällä toistaiseksi maamme koronattomimmassa kolkassa, kaiken kivan yllä lepää kuitenkin se ikävä perumisen pelon viitta. Jokainen suunnitelma ja tulevaisuuteen ajateltu tekeminen päättyy nykyään jossitteluun. Ja vaikka kuinka yrittäisi ajatella, että pitää elää hetkessä ja katsoa positiivisin mielin tulevaan, tuntuu se välillä musertavan turhauttavalta. Puhumattakaan siitä kaikesta muusta epävarmuudesta, mikä elämisen päällä nyt jatkuvasti roikkuu.

Olin jo aamulla manaamassa koko päivän epäonnistuneeksi ja perjantain ilo meinasi vaihtua äärimmäiseen ketutukseen, kun suunnitelmat menivät uusiksi, mutta jälleen kerran elämä kuitenkin opetti, että asioilla on aina kaksi puoltaan. Vaikka suunnitelmat vaihtuivat, pimeä sadepäivä kotona ei loppujen lopuksi ollutkaan pelkästään huono juttu. Itse asiassa pimeys ja synkkyys on oikeastaan ihan jees. Kun saa olla kotona. Sateen piiskaamat ikkunat on oikeastaan aika kauniita, pimeys tunnelmallista ja kaikki ylipäätään tosi hyggeä.

Kynttilät palamaan, villasukat jalkaan ja jotain tosi hyvää ruokaa illaksi. Ja kasa herkkuja jälkkäriksi. Ihanaa viikonlopun aloitusta!