Aurinkoiset päivät, kuten eilinen, ovat saaneet oliivipuun heräämään ja kasvattamaan uutta. Tässä kohtaa viimeistään voi kai huokaista helpotuksesta; Puu on hengissä. Laitoin eilen jo Instagramiin kuvan uusista kasvuista, ja siellä moni kommentoi oman puunsa tiputtaneen lehdet talven aikana. Niinhän ne valitettavasti usein tekee, ja omanikin on sisältä harva kuin mikä. Jos vaikka vertaa näihin syksyisiin kuviin, niin lehtiä ei taida olla jäljellä edes puolia.

Tänään ei ole auringosta tietoakaan. Ulkona on harmaata ja synkkää, eikä auriko lämmitä ikkunoiden läpi ollenkaan. Täällä on täysi kaaos, mutta jollain sairaalla tavalla mä taas nautin noista työkaluista ja jätesäkeistä lattialla. Ihme juttu, mutta ne on mulle aina merkki siitä, että jotain uutta on tulossa.

Nyt täytyy jatkaa siivoiluja ja tapetin rapsuttamista. Jos vaikka illalla pääsisi jo maalailemaan!

Kivaa tiistaita. Toivottavasti edes jossain paistaa!

Tiedättekö ne päivät, kun tuntuu, että oikein mikään ei mene putkeen. Kahvimukit kaatuu, tiputtelet tai rikot tavaroita, olet myöhässä, kompuroit ja tukkakin päättää elää omaa eläämänsä – kaikista käsittelyistä ja kemikaaleista huolimatta. Noh, mulla on ollut koko viikko vähän tätä! Tähtikuviot eivät kai ole kannaltani kovinkaan suotuisassa asennossa. Nyt ollaan torstaissa, ja mulla on se fiilis, että hitto en tee enää yhtään mitään, kun kaikki menee mäkeen kuitenkin. Aamulla hajosi blenderi, ja se 1,5 litran lasikannullinen vihreää mönjää levisi nätisti keittiöön. Teki mieleni itkeä, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan, totesi Kariluotokin aikoinaan tantereella, joten eteenpäin pitää vain potkia. Koska viikko on tähän mennessä antanut aihetta epäillä, ettei ehkä kannata avata kymmenen litran maalipurkkia ja kiivetä tikkaille, päätin, että käytän nämä viikon kaksi viimeistä arkipäivää turvallisesti pehmustetulla alustalla istuen ja lähinnä aivotoimintaan keskittyen. Toisin sanoen, inspiroidun, haaveilen ja suunnittelen. Tarkennettakoot sen verran, että sähköjuttujen suunnittelun kippasin nyt muiden niskaan, ihan vaan kun tuli sellainen fiilis, että se voisi olla tässä kohtaa turvallisempaa. 🙂

Aika harvoin tulee enää ostettua sisustuslehtiä (kiitos Pinterestin, Instagramin ja blogien), mutta uusimman Vakre Hjem & Interior -lehden suhteen en voinut vastustaa kiusausta. Monta kiinnostavaa juttua samoissa kansissa. Ihania jalkalistoja, kauniita kalkkimaalattuja seiniä ja kiva verhoideakin, joka on toteutettava. Kaikki toteutukset tosin jätän siihen asti, kunnes nämä vibat muuttuvat paremmiksi.

Kevätsahrami, eli krookus, tarttui mukaan taannoin Ikean reissulta. Pitää varmaan lähteä uudelleen viherostoksille, sillä muuten tämä kevätkukkien myynti on vielä aika heikoissa kantimissa.

Loistavaa torstaita teille – ja, ehkä mullekin vähän! 😉

Vielä reilu kuukausi sitten pimeys raastoi hermoja, ja tuntui, että kuvaaminen sisällä on lähes mahdotonta. Kamera piti olla hollilla juuri sen valoisimman puolituntisen aikaan, ja sittenkin kuvaaminen vaati jalustan virittelyä, kaukolaukaisinta, pitkää valotusaikaa, minimi ISO-lukua jne. Kerran jos toisenkin kävi mielssä laittaa lappu luukulle, mutta takaraivossa oli muistijälki vastaavista tuntemuksista; Pimeys menee ohi, ja jossain kohtaa valoa taas tulvii ikkunoista. Näin kävi jälleen, ja tuntuupa ihanalta huomata, että se kaikista kurjin ja vaikein osa blogivuotta on tältä osin taas takanapäin!

Samalla kun valo innostaa kuvaamaan ja siivoamaan, tulee taas koatsottua uusin silmin kaikkea keskeneräisyyttä. Niin paljon olisi työtä ja hommaa, repsottavia nurkkia ja viimeistelemättömiä paikkoja. Tavallaan olisi intoakin, mutta mistä se kaikki aika taas revitään? Jotain pitäisi saada aikaiseksi ennen kuin siirrytään taas puutarhakauteen, ja kaikki vapaa-aika menee pihan kuokkimiseen. Ei ehkä auta kuin nostella maalipytyt esille, ja tarttua iltasella pensseliin kaukosäätimen sijaan.

Remontin lisäksi tuntuu, että koti huutaa jotakin muutakin. Mitä, siitä en ole vielä ihan varma. Hassu tunne siitä, että kaipaan jotakin uutta. Kenties kaikki on näyttänyt vain liian pitkään liian samanlaiselta. Toisaalta, en anna ajatuksen vaivata sen enempää, sillä uskon, että se jokin tulee mieleeni juuri silloin kun sitä vähiten odotan.

Syksyyn kuuluu aina jonkinasteinen pesänrakennusvietti, mutta uuden kaipuu iskee viimeistään helmikuun valoisina päivinä. Kaipa ne ovat ne luonnolliset siirtymäajat talvihorroksen ja puutarhahulluuden välissä. 🙂

Tänään aion aloittaa pehmeästi. Kirjaan ylös kohennusta, maalausta, sähköjä ja viimeistelyä tarvitsevat paikat, ja sitten listaan asiat, jotka realistisesti on mahdollista kevään  aikana korjata. Jos jotakin olen oppinut, niin sen, ettei itseltäänkään kannata vaatia ja odottaa mahdottomia. Jos yönsä käyttää nukkumisen sijaan lattioiden maalaamiseen, niin aivan varmasti jossain kohtaa into laantuu, ja edessä on totaalikyllästyminen. Vähän niin kuin laihduttaminen; Hiljaa hyvää tulee! 🙂

Valoisaa keskiviikkoa!