Jos vain uskaltaisin… Näin aloittaa moni aikuinen kertomaan unelmistaan. ”Hyppäisin pois tästä oravanpyörästä, vaihtaisin alaa, ryhtyisin yrittäjäksi, opiskelisin, jättäisin surkean parisuhteen, menisin uimahalliin tai rannalle…” Paljon pieniä ja suuria asioita, joita tekisimme – jos vain olisimme kyllin rohkeita.
Mitä enemmän asiaa on ajatellut, sitä herkemmin korva aistii rohkeudenpuutetta. Uskaltaminen on monille se suurin kynnys. Emmekö usko itseemme, vai pidätteleekö meitä sittenkin epäonnistumisen pelko?
Jos tarkkailee lapsiryhmää, joka kiipeilee ja kieppuu telineillä, joukosta on helppo huomata se yksi, joka seuraa touhua sivusta. Näemme heti, että rohkeus ei riitä, ja koska meistä tuntuu, että tämä yksi sivustaseuraaja jää kaikesta riemusta paitsi, tarjoamme apuamme. Ensin ihan vain rohkaisemalla, mutta voimme myös tarjota turvaa. ”Yritä vain, olen tässä ihan vieressä, ja otan sinusta tarvittaessa kiinni.” Tämä yleensä tepsii, ja jos ei ihan ensimmäisellä kerralla, niin ehkä seuraavalla. Hassua kuitenkin, että jossain kohtaa sokaistumme omalle rohkeudenpuutteellemme. Jossittelemme ja haaveilemme, mutta emme välttämättä huomaa, että jäämme samaan tapaan itsekin monesta riemusta paitsi. On niin helppo pysytellä turvallisella polulla, jossa epäonnistumisen riski on pieni, joskus jopa olematon.
Ihan kuten lapsi kiipeilytelineellä, aikuinenkin pelkää epäonnistuvansa. Että jos tämä ei menekään kuten piti, mitä muut ajattelevat? Entä jos teenkin virheen, tai entä jos en pärjääkään vaikkapa taloudellisesti? Kukaan ei ole välttämättä seisomassa vieressä, ottamassa tarpeen tullen kiinni, jos lähdemme putoamaan. On toki ystäviä ja puolisoita, mutta riittääkö se?
Olen viime päivinä pohtinut paljonkin rohkeutta. Tuntenut suunnatonta iloa, kun joku on kertonut hyppäävänsä uuteen ja tuntemattomaan. Halunnut nähdä sen, mistä voisi jäädä myös paitsi. Lopulta kun voimme kai vain epäonnistua, nousta ylös ja yrittää uudelleen. Ikinä ei kuitenkaan voi tietää, jos ei yritä ja katso. Rohkeus on kaunis piirre ihmisessä. Usko siihen, että elämä kantaa.
Vappu vietettiin täällä huilaillen ja leväten. Pitkiä yöunia ja rentoa kotoilua. Eilinen päivä kuitenkin huipensi pitkän viikonlopun. Kevät tuli yhdessä yössä, lumi sai taas kyytiä ja puutarhassa tapahtui yhden päivän aikana vaikka mitä! Illalla luomet lurpsahtivat jo kymmeneltä kiinni, ja uni tuli nopeasti.
Vappu ei tällaisessa pikkukunnassa juurikaan näy, eikä meillä ole vappua muutenkaan koskaan pahemmin juhlittu. Tuntui kuitenkin mukavalta nähdä yhden viikonlopun aikana sekä talvi, että kevät. Nukkua univelat pois ja herätä uuteen viikkoon akut ladattuina.
Rohkeutta ja aurinkoa uuteen viikkoon! ♡
