Ehdin jo hieman piehtaroida voitonriemussani, kun perheessämme jyllänyt flunssa jätti minut miltei huomiotta. Vaan niinhän siinä kävi, että vuoro se oli minullakin ja se mun flunssavuoro osui tietysti viikonlopulle. Kuinkas muutenkaan. Miten se sattuukin aina tähän syyskuun vaihteeseen. Ihan joka armas vuosi vähintään joku meistä neljästä on flunssassa. Tänä vuonna siis kaikki saivat sairastaa, ja onhan se sinänsä ainakin tasapuolista.

Eilen illalla oli pakko kaivaa harsot esiin ja kieputtaa daaliapenkit peiton alle. Aamulla olin heti herättyäni nenä kiinni mittarissa, mutta ei se vielä mennyt nollaan ja daaliakausi jatkuu. Jokaisesta kukasta pitää nyt vain ottaa kaikki mahdollinen ilo irti, ja niinpä olen kukittanut kotia kaksin käsin. Tämä vuosi oli daalioiden suhteen vähän huono, sillä olin keväällä niin totaalisen lopussa, etten jaksanut laittaa juurakoita esikasvamaan. Kesä taasen oli niin kuuma ja kuiva, että meidän kastelukaivo huusi tyhjyyttä ja daaliat kasvoivat kituisasti. Heinäkuun lopussa näytti siltä, miltä yleensä näyttää juhannuksena. No, tulee uusia kesiä ja uusia mahdollisuuksia esikasvattaa ja paijata kukkia. Tämä vuosi nyt vain oli tällainen.

Viikonloppuna oli tarkoitus tehdä vähän pihatöitä ja siivoilla paikkoja, mutta se jäi nyt flunssan vuoksi pelkäksi aikeeksi. Ensi viikonloppuna sitten. Tuntuu muuten ihan hassulta, että kaupassa myydään jo callunoita. En pysty millään käsittämään, että kesä alkaa olla takanapäin ja syksy tulee ihan oikeasti. No, onneksi syksylle on tiedossa kivoja juttuja, joten ehkä se vuoden kurjin pätkäkin siitä taas tulee lusittua.

Noissa kuvissa vilahtaa muuten keittiön uusi valaisin. Oikeasi meidän keittiö on nyt tosi hullunkurisen näköinen, sillä katossa roikkuu uusi valaisin ja sen parina toinen vanhoista. Jep, erittäin jännä yhdistelmä. Mutta jostain syystä toinen uusista valaisimista on jumittunut jonnekin, eikä kuljetus tunnu etenevän sitten millään. Pitää ehkä huomenna tarttua puhelimeen ja alkaa jäljittämään valaisinta oikein tosissaan.

 

Luumupuut notkuvat hedelmistä ja kuistilla olisi iso läjä omenia. Jotain kivaa voisi vaikka leipoa iltateen kaveriksi.

Ihanaa maanantai-iltaa ja upeaa uutta viikkoa myös sulle! 🤍

Viime viikkoina on tuntunut, että takki alkaa olemaan aika tyhjä. Sitä on jotenkin lykännyt mielessään kaikkea vähän syrjään ja kesän hellittäessä ne ikävämmätkin jutut saa jotenkin enemmän valtaa. Tai vievät ainakin jotenkin enemmän mehuja. Tekisi mieli välillä painaa jotain reboot-nappia, nollata aivot ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta tähän on kai lääkkeenä se kuuluisa palautuminen.

Heräsin aamulla ihan hirvittävään vesisateeseen ja vaikka meillä tuo luvattu supersade jäikin vai aamun ja aamupäivän riesaksi, virittelin heti aamusta myös kynttilälyhdyn työpöydälleni ja yritin pitkin päivää muistaa olla vähän hygge Chai lattea siemaillen. En tiedä onnistuinko, mutta voisihan sen ottaa tavaksi. Ei tuo koleana päivänä voi pahaakaan tehdä.

Mä olen muuten pitkään jo halunnut eroon noista meidän keittiön valaisimista, mutta en ole oikein keksinyt, mitä tuohon pöydän päälle haluan. Jos olisi valmis laittamaan valaisimiin paljon rahaa, niin toki varmasti löytyisi monta vaihtoehtoa, mutta kun tuplana joutuu hankkimaan, niin olen keskittynyt lähinnä edullisiin vaihtoehtoihin. Jotakin kevyttä ja vaaleaa noiden isojen kuuppien tilalle. Ja nyt olen vihdoin ne löytänyt. Katsotaan nyt millä toimitusajalla siirtyvät paikalleen, mutta ehkä viikon kahden sisällä kuitenkin. Toivon ainakin. Olohuoneeseenkin löytyi mukava valaisin sohvan nurkkaan, mutta laitan siitä kuvaa vaikka ensi kerralla. Nyt nimittäin sukellan sohvalle. Aloitettiin nollausharjoituksena uusi sarja Condor (Viaplay). Vaikuttaa ihan kivalta.

Kivaa iltaa! ♡

Viime vuodet on olleet aika täysinäisiä. Vihaan sanaa ruuhkavuodet, mutta en tiedä parempaakaan termiä, joka olisi yhtä selkeästi ymmärrettävissä. Koska iltaisin pitäisi olla kahdessa tai kolmessa paikassa yhtä aikaa, olen pyhittänyt aamut itselleni. Toki kesällä oli vähän helpompaa, mutta kun on tehnyt itsestään aamuihmisen, sitä oikeastaan nauttii aikaisen aamun hiljaisuudesta ja rauhasta. Niin no, salilla saa olla yleensä ihan yksin. Tänään nappasin salikassin lisäksi mukaani myös kameran, sillä olen ihaillut noita loppukesän usvaisia aamuja jo pitkään. Kuuden aikaan kotiinpäin ajellessa nappasin sitten itselleni muutaman kuvan muistoksi. Nyt pitää nauttia, sillä hetken päästä kuudelta aamulla on yhtä pimeyttä!

Olen viimeiset pari viikkoa jo vähän kipuillut tulevan syksyn vuoksi ja tuntenut sen tykyttävän tunteen rinnassa ja palan kurkussani. Kamppailut oman riittämättömyyden kanssa ja miettinyt,  että miten kummassa sitä taas jaksaa kaiken. Ja ennen kaikkea pystyy kaikkeen. Lauantaina istuin puoli tuntia hautausmaalla ja itkin. Ihan kuin pikkulapsi. Sitten nostin leuan pystyyn, ajoin kotiin ja menin ennen kymmentä nukkumaan. Kyllä se siitä. Ja sunnuntai-iltana meillä oli jopa pölystä puhtaat kaapinpäälliset ja tavarat pitkästä aikaa ainakin melkein paikallaan. Mielikin toimii paremmin kun ympärillä on siistiä ja puhdasta.

Tänään ollaan kuitenkin saatu aikataulupalapeliä ihanasti kasaan ja mulla on aika positiivinen olo tulevan suhteen. Kyllä tämä taas tästä. Mutta en siis ole mikään kiirettä rakastava ihminen. En todellakaan! Enemmän just se sellainen aamu-usvaa tuijottava ja lampaita rapsutteleva haaveilija. Luen aina niitä ihania kertomuksia pienistä saarista, joilla asuu vakituisesti vain kourallinen ihmisiä. Ne olisi just mulle sopivia paikkoja. Mutta eihän niissä ole voimistelua, jalkapalloa, säbää, balettia tai musiikkiopistoa. Että se siitä! Ja toisaalta, ei ehkä niitä viikonlopun valopilkkujakaan, kuten vaikka rapujuhlia, joiden voimalla tämä viikko laitetaan purkkiin.

No mutta mulla on mun aamut. Hiljaiset ja usvaiset ja kohta pimeätkin, mutta mulle niin äärimmäisen tärkeät ja pyhät.