Vähiin käy ennen kuin loppuu. Nimittäin nämä päivät joulun alla. Tässä on nyt viikon verran aikaa valmisteluille, mutta mulla ei kyllä ole edelleenkään mitään joulustressiä. Kiitos äidin, joka teekee lanttu- ja porkkanalaatikon meille tänä vuonna ja kiitos itseni, kun olen omaksunut vähän lungimman suhtautumisen jouluun.

Meidän joulu tai jouluvalmistelut eivät varsinaisesti edistyneet viikonloppuna, vaikka kuusi perjantaina jo kuistille asti saatiinkin. Itse juhlin perjantai-iltana pikkujouluja ja lauantai meni muuten vain viikonlopun vietossa. Tai no, oltiin Klaaran kanssa muutama tunti kaksin ja leivottiin iso kasa pipareita. Niitä on nyt sitten tänään kuorrutettu, joskin pikkuisen liian löysäksi jääneellä pikeerillä. Lauantai-illaksi makuuhuoneeseen nostettiin pinnasänky kun saatiin pieni 1-vuotias kummityttö kylään ja mieheni veli vaimoineen pääsi vuorostaan juhlimaan. Eilen juhlistettiinkin sitten pientä 2-vuotiasta. Vaikka oma lapsiluku onkin jo täynnä, tuntuu kivalta kun lapsilla on näitä pieniä serkkuja, joita itsekin saa välillä vähän paijata. Ja meillähän on tosiaan tallessa niin pinnasänky, vauvanlelut, kuin Stokken tripp trappikin. Ei tosin iltatähteä ajatellen, ehkä enemmänkin lastenlapsia. Ja ollaan oikein mielellämme tätejä ja setiä.

Tällä viikolla vietetään montaakin vuoden viimeistä, ja nautin kuin sain aamulla herätellä lapset vuoden viimeiseen kouluviikkoon. Ja samalla tsempillä olen tänään yrittänyt kannustaa lapsia vuoden viimeisiin soittotunteihin valmistautumisella. Pimeyden tuoma väsymys näkyy kyllä lapsissakin, ja loma tulee tarpeeseen. Mutta sitä ennen on onneksi vielä viikko täynnä odotusta ja valmistautumista.

Joululahjat on ostettu ja mutta vielä jokunen kaipaa paketointia. Jouluruokien ja leivonnaisten tekeminen on yhä vaiheessa ja kotikin on viikonlopun jäljiltä vähän niin ja näin. Mutta stressiä en ota. Joulusiivous saa tosiaan olla melko tavallinen viikkosiivous, tammikuun valossa ehtii sitten puunata paremmin. Yksi matto saatiin viikonloppuna toimitettua pesulaan, ja se on sitten kiva rullata viikon päästä puhtaalle lattialle. Luotan armotonta puunausta enemmän kynttilöiden ja kukkien luomaan tunnelmaan ja joulun tuoksuihin. Nyt kun maa on musta ja lumen suhteen toivo alkaa hiipua, noilla tunnelmanluojilla on vielä entistäkin suurempi merkitys.

 

Mutta hei, kuusi saa kuulemma tulla peremmälle. Ihanaa maanantai-iltaa sinullekin! ❤️

Meinasin jokunen vuosi sitten tulla lynkatuksi äitinä, joka välittää vain joulukoristeiden ja sisustuksen yhteensopivuudesta, ei niinkään lasten joulumielestä. Huolena oli punaisen värin, ja ennen kaikkea tonttujen puuttuminen. No, blogissa ei aina näy ihan kaikki, mutta tarkkasilmäinen on voinut silti huomata, että meillä jouluaan viettää sama tonttuperhe vuodesta toiseen. Lisäksi on possuja useampaan lähtöön ja tietenkin lasten askartelemia joulukoristeita. Mutta mikä tärkeintä, ne ei ole täällä ainostaan lasten ilona, vaan tuomassa joulua yhtälailla minulle itselleni. Muistan lapsuudesta sen kostean varaston tuoksun, joka tuli aina joulun alla sisään yhdesssä joulukoristelaatikon kanssa. Se sekoittui ihanasti lumipestyjen mattojen tuoksuun ja kuuluu ehdottomasti lapsuuden parhaisiin joulumuistoihin. Ehkä juuri siksi nautin niin kovasti, kun tonttu-ukot kaivetaan kylmältä vintiltä sisälle lämmittelemään. Siinä on oma taikansa. Ja perinteissä, koska mulle joulu on pitkälti myös niiden vaalimista.

Tonttukalenterit olivat jossain kohtaa yläkerrassa ja roikkuivat lasten vaatekaappien kyljessä. Sitten niiden täyttäminen koitui ylitsepääsemättömän vaikeaksi, ja kalenteritontut oli pakko kantaa alakertaan. Jos illalla ei ehdi täyttää taskuja (olen iltaunisempi kuin lapset), aamulla on vielä toinen tilaisuus. Joskin mielikuvitusta tuollaisten taskujen täyttäminen vaatii – varsinkin esikoisen kohdalla. Onneksi hän näppärästi itse kertoi, että sinne voisi tänä vuonna ostaa jalkapallokortteja. Yritän myös täytää taskuja hyödyllisillä jutuilla kuten sukilla. Enää nuo eivät hurraa erilaisten hammasharjojen vuoksi, mutta joskus nekin olivat ihan hyvää kalenteriyllätystä.

Raitapaitaiselle tontulle tuli ikää 11 vuotta. Loppu armeijasta taitaa myöskin täyttää jo pyöreitä. Hankin nimittäin kalenteritontut 2009, eli esikoisen toiseksi jouluksi. Haaveilin silloin kovasti toisesta lapsesta ja ostin samalla myös tyttötonttukalenterin (kuulostaa muuten kauhealta ilman tonttu-sanaa :D). Vaan niin vuodet vierivät ja tonttutyttö oli ikään kuin minun talismaanini, kunnes se jouluna 2013 sai taskuihinsa pieniä hiuslenkkejä ja pinnejä. Muistan vieläkin kuinka onnellinen olin niitä ostaessani.

Kalenteritontut on ankkuroitu keittiöön, mutta muuten tonttuväki liikkuu melko vapaasti. Eilen ne kasaantuivat keittiöön seuraamaan tanssiesitystä, mutta jonkun voi joskus löytää sohvan nurkasta tai vällyjen välistä.

Niin kauniita joulukoristeita kuin nykyisin myydäänkin, niin kyllä ne rakkaimmat on silti niitä, joilla on tunnearvoa. Meidän joulukuusta ei koskaan pueta tiettyyn sävyyn tai tyyliin, vaan sen oksilla on aina myös muistoja ja aarteita vuosien takaa. Sillä vaikka muutenkin, niin varsinkin jouluna perinteet ja muistot ovat mulle erityisen tärkeitä.

Seitsemäntoista vuotta. Niin kauan siihen meni, että sain olla meillä se, joka viritteli Jouluradion kuulumaan ja perusteli tarpeensa luoda joulutunnelmaa musiikin avulla. Jouluyö juhlayö pauhaa tälläkin hetkellä keittiön kaiuttimista, mutta tällä kertaa mieheni toimesta. Ihanaa! Tunnen jonkinlaista puhdasta riemua. Joskin kiitos kuuluu varmaan enemmän miekkosen eiliselle kirkkokonserttikeikalle, kuin omalle väsytystaktiikalleni,  mutta hei, lopputulos on se, mikä ratkaisee: Ensimmäinen adventti ja puolisoni haluaa kuunnella joululauluja! ❤️

Omaan viikonloppuuni on kuulunut vahvasti kuvaushommat, ja siitä kiitos valoisille ja lumisille pakkaspäiville. Sunnuntai-illan aion kuitenkin pyhittää ihan vain ensimmäisestä adventista nauttimiseen. Meillä poltetaan kynttilöitä ja juodaan glögiä. Ulkona tupruttaa taas lunta ja tunnelma on liki juhlava. Ihanaa, joulu on tosiaan tulossa!

Joulukuun ensimmäisen kunniaksi Instagramissa on myös ihana kirja-arvonta. Paula Mäkipellon Jotta minä muistaisin – Rivejä äidiltä. Kirja jota ei yksinkertaisesti pysty lukemaan kuivin silmin ja samalla teos, jonka jälkeen yksikään päivä ei ole vain tavallinen arkipäivä, päivä muiden joukossa. 

Ihanaa joulukuun alkua ja ensimmäistä adventtia. 🌟