Voi että, miten paljon meillä olikin suunnitelmia viikonlopuksi. Koska viime viikonloppu meni Klaaran synttäreitä juhliessa, näille parille päivälle oli ladattu valtavasti kaikkea sitä, mitä arjessa ei olla ehditty. Hiihtoa, luistelua, retkiluistelua ja retkeilyä. Mutta elämä oli toista mieltä ja viikonloppu vaihtui sisällä kyhjöttämiseen. Pienin on nimittäin kuumeessa. Koko syksy ja talvi tätä on tietenkin pelätty, mutta minkäs teet. Vaikka viimeinen vuosi on ollut sairastamisten osalta miltei puhdasta nollaa, joskus sen on kai osuttava kohdalle ja meille se osui tänään.

Alun harmituksen jälkeen päätin etsiä tilanteesta positiiviset kulmat ja ehkä kotona levätty viikonloppu tulee itse kullekin tarpeeseen. Vaikka hartiat olisivat kyllä tykänneet kunnon sivakoinnista, lepo ja univelkojen kuittailu ei sekään ole paha vaihtoehto. Raskaan viikon, lyhyiden yöunien ja hormonaalisen migreeniviikon jälkeen kotona on oikeastaan ihan kiva. Josko huomenna saisi jo herätä ilman sitä tunnetta, että joku kääntää veistä päässäni. Myös pyykkivuoren selätys onnistuu parhaiten kotoa käsin ja Ivalo-sarjaakin olisi kiva päästä jatkamaan.

Viikonlopun kunniaksi ajattelin myös edistää hieman kesäneuleprojektiani, jonka laitoin viikko sitten aluille. Väriterapiaa, jota alkaa tässä kohtaa talven selkää jo väkisinkin kaipaamaan.

Eilen ehdittiin vielä juhlia toinen kierros synttäreitä ja pavlovaleivoksia jäi vielä lauantain jälkkäriksi. Uuniin sujautin maailman helpoimman arkiruoan, eli pari pussia Lidlin tortellineja, pari purkkia tomaattimurskaa, pippuria, suolaa, tuorepakastettuja yrttejä ja päälle pari revittyä mozzarellapalloa. Ei voi juuri helpompaa ruokalajia keksiä.

Meillä on tänään muuten kihlajaispäivä. Kolmastoista, jos laskin oikein. Sen kunniaksi ajattelin mennä päiväunille – kun se kerrankin on mahdollista.

 

Ihanaa viikonloppua!

Ps. Päällä maailman ihanin mekko! Tämä Niinmun designin neulemekko on just ihana ja rento vaate. Joihinkin paikkoihin ehkä turhankin lämmin, mutta kotona kuin pehmoinen syli.

Väittäisin, että sosiaalisen elämän merkitys on kasvanut viimeisen vuoden aikana hurjasti. Joskin tosin monilla mittareilla suhtaudumme nykyisin myös intohimoisemmin kotiin ja kotona viihtymiseen. Molempi parempi, tuumaan ainakin itse, ja eilen sen taas todistin, miten tärkeää on päästä välillä nollaamaan arjen harmautta ystävien seurassa. Samalla kuitenkin takaraivossa on se kamala pelko, koska moinen joukkokokoontuminen taas kielletään ja tämä osa elämää laitetaan tauolle. Vaikka elämme täällä toistaiseksi maamme koronattomimmassa kolkassa, kaiken kivan yllä lepää kuitenkin se ikävä perumisen pelon viitta. Jokainen suunnitelma ja tulevaisuuteen ajateltu tekeminen päättyy nykyään jossitteluun. Ja vaikka kuinka yrittäisi ajatella, että pitää elää hetkessä ja katsoa positiivisin mielin tulevaan, tuntuu se välillä musertavan turhauttavalta. Puhumattakaan siitä kaikesta muusta epävarmuudesta, mikä elämisen päällä nyt jatkuvasti roikkuu.

Olin jo aamulla manaamassa koko päivän epäonnistuneeksi ja perjantain ilo meinasi vaihtua äärimmäiseen ketutukseen, kun suunnitelmat menivät uusiksi, mutta jälleen kerran elämä kuitenkin opetti, että asioilla on aina kaksi puoltaan. Vaikka suunnitelmat vaihtuivat, pimeä sadepäivä kotona ei loppujen lopuksi ollutkaan pelkästään huono juttu. Itse asiassa pimeys ja synkkyys on oikeastaan ihan jees. Kun saa olla kotona. Sateen piiskaamat ikkunat on oikeastaan aika kauniita, pimeys tunnelmallista ja kaikki ylipäätään tosi hyggeä.

Kynttilät palamaan, villasukat jalkaan ja jotain tosi hyvää ruokaa illaksi. Ja kasa herkkuja jälkkäriksi. Ihanaa viikonlopun aloitusta!

Mietin eilen aamulla kalenteria katsoessani, että mitähän tästäkin viikosta mahtaa tulla. Kalenterin sivut olivat pikkuisen liian täynnä ja keli pikkuisen liian harmaa. Mutta täytyy sanoa, että mikäli maanantaita on uskominen, tästä viikosta saattaa tulla jopa ihan erityisen hyvä. Ja se on kuulkaas aika hyvä fiilis uuden viikon alkajaisiksi.

Yksi maanantain arkinen ihanuus oli hierojalla käyminen ja se herätteli taas miettimään omaa jaksamista ja hyvinvointia. Vaikka hieroja osaakin tehdä taikojaan lapojeni välissä ja saa hartiajumin löystymään, tiedän että asialle pitäisi tehdä itsekin jotakin. Pitäisi nähdä enemmän vaivaa sen eteen, että jaksaa seistä suorassa vielä vuosikymmenienkin päästä. Mä en vain ole oikein koskaan ollut mikään kehonhuoltaja. Kovaa ja täysillä on enemmän se mun juttu, ja sitten se sellainen lempeämpi huolto vain jää kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta. Ulkopuolisen suusta kuultuna tuo ”sinun täytyy itse pitää itsestäsi huolta” meni kuitenkin jonnekin syvemmälle. Kaivoin esiin jumppakepin (mopin varren) ja -kuminauhan ja lupasin pyhästi että teen sananmukaisesti ryhtiliikettä lopun vuotta. Päätös itseäni ja omaa hyvinvointia ajatellen.

Ehkä tämä kohta vuodesta on muutenkin hyvä erilaisille ryhtiliikkeille oli niissä kyse sitten fyysisestä hyvinvoinnista, ajanhallinnasta tai elämisen mielekkyydestä ylipäätään. Kun arki on päässyt kesän jälkeen kunnolla rullaamaan on hyvä myös tarkistaa, onko suuret lupaukset paremmasta arjesta kuitenkin jääneet vain sanahelinäksi ja valuneet virran mukana. Ryhtiliikettä kaipaa ainakin meillä kodin toimivuus. Karsiminen ja järjestely helpottaisivat kovasti arjen kiirettä ja mahdollisesti myös pienentäisivät pinnan paloherkkyyttä. Vartta ja moppia puolestaan sähköpostilaatikko, joka täyttyy monta kertaa päivässä lehdistötiedotteista, joita minulla ei ole aikaa (tai varsinaisesti edes mielenkiintoa) lukea.

Tiistain pelastus on ehdottomasti lapsi, joka savusti lohen ja lohkoi perunat uuniin. Valmiiksi katettuun pöytään oli ilo saapua. Ihan kohta aion hipsiä pihasaunan lämpöön itseäni hellimään. Vaikka kuvat onkin jo viikonlopulta, ajattelin tavoitella tiistain kunniaksi vähän samanlaista hyggefiilistä. Suljen silmäni niiltä toistaiseksi vielä karsimattomilta ja järjestelemättömiltä nurkilta ja luotan kynttilänvalon tuomaan illuusioon.

Mutta nyt niitä ryhtiliikkeitä. Ihanaa iltaa!