{ because i'm gorgeous? }

27.2.2011

Kiitos Minnalle ja Annelle tunnustuksesta. Koska vastailin jo jokin aika sitten tämän tunnustuksen kysymyksiin, en viitsi turhaa itseäni toistaa. Sitä vastoin voisin kirjoittaa nyt hiukan ylipäätään bloggaamisestani ja siitä, mitä mielessäni on viime päivinä tämän asian suhteen liikkunut.
Vaikka sisustaminen, ja samaa tyyliä harrastavien ihmisten löytäminen, ovatkin olleet ne blogin aloituksen suurimmat syyt, muodostui koko blogiyhteisöstä melko pian mukava sosiaalinen verkko ja vertaistuen lähde. Kun joku kertoo blogissaan suoraan, kuinka päin honkia päivä on mennyt, en suinkaan koe vahingoniloa vaan puhdasta lohtua siitä, että kaikki olemme samanlaisia – tavallisia ihmisiä, tavallisine arjen huolinemme. Seuraan mielelläni toisten rakennus-, remontti- ja sisustusprojekteja, vaikka kodin tyyli ei ihan suoraan olekaan sitä, mitä itselleni haluan. Meillä jokaisella on oma makumme, ja erilaisesti sisustettujen kotien takana on erilaisia ihmisä. Usein ihmiset ovat kiinnostavimpia juuri omassa tyylissään, kuvaavat arkea ja tekemistään mielenkiintoisesti.
Itse olen yrittänyt koota blogiini arjen paloja. Kerron innostumisestani, iloista ja inspiraatioista, mutta myönnän, että elämäni on tuiki tavallista tavalisine huolineen ja murheineen. En tanssi ruusuilla, mutta minut on kasvatettu siihen uskoon, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Monet kerrat olen pillittänyt täällä tietokoneen edessä onnenkyyneleitä luettuani jonkun blogista vauvauutisia tai muita unelmien toteutumisia. Harmitellut jälkeen päin, miten jonkun elämään on viskattu liikaa kiviä samaan aikaan. Elänyt jotenkin mukana täysin tuntemattoman ihmisen elämässä.
Tälle blogille on kertynyt hurjan paljon lukijoita. Moni on ollut onnellinen puolestani ja tsempannut, kun olen laskenut alamäkeä. Kiitos siitä, pidän sitä yhtenä ystävyyden muotona. Vähitellen olen kuitenkin alkanut yhä enemmän pohtia sitä kuka täällä käy; lukee tekstejäni ja katsoo kuvia kodistani. Hassuinta on ehkä se, että kaikkein eniten olen huolestunut siitä, että tuntemani ja jollakin tavalla minulle läheiset ihmiset kurkkivat elämääni. Äitini lukee blogiani. Sanoo illalla puhelimessa, että Niilo on sitten tullut kipeäksi, tai olitpas leiponut hyvän näköistä pullaa. Se on ok, mieluummin puhun äitini kanssa kahden, kuin luen hänen mietteitään kommenttiboksista. Mutta sitten on olemassa se ”ihmistyyppi”, joka seuraa seuraa elämääni läheltä, muttei koskaan osoita sitä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta. Vaikka ostaisimme takapihallemme maailmanpyörän ja kulkisimme kauppamatkat helikopteirilla, se ei olisi mainitsemisen arvoinen asia. Vaikka tarjoaisin teetä umpikultaisista kupeista ja levittelisin jalkoihin punaista mattoa ei sillä olisi minkäänlaista merkitystä. Kyllin hyvä en olisi vaikka saisin Nobel palkinnon. Tämäkin on vielä ok, mutta siinä kohtaa, kun nämä samat ihmiset kurkkivat tätä kautta kotiani ja lukevat perheeni elämästä, alan miettiä miksi. En sitä, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat – tiedän vastauksen; Se on yhdistelmä kateutta ja halua tuottaa mielipahaa. Mietin kuitenkin, että miksi hitossa annan heille mahdollisuuden seurata elämääni tätä kautta.
Koska on mahdotonta estää parin ihmisen pääsy tänne, jatkan miettimistä. Pohdiskelen ja puntaroin. Mietin onko bloggaamisesta enää iloa, jos en voi tuoda ajatuksiani julki ja rehellisesti ilota asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. Tai onko enää kyse vertaistuesta, jos en voi ihmissuhteita mutkistamatta kertoa kun ketuttaa. En halua luoda kuvaa ruusuisesta arjesta ja elämästä, kun tallon piikkisellä polulla. En jaksa muistuttaa auringosta ja kauniista säästä, kun oikeasti asiat menevät päin pyllyä. Tässäpä siis pulma.

Esittelyssä uusi Selman ohjeilla tehty peitto. Niille joita kiinnostaa. Ei siksi, että olisin upea, vaan siksi, että olen ihan tavallinen, käsitöistä pitävä, bloggaaja.
Peiton kangas Verna Mosqueran Roses and Hydrangeas. Alimman kuvan kankaat Heather Bailey. Yksi Butlerinkin kangas odottaa peittoprojektia, kun vaan ehtisi. Design kankaat on kukkarolleni sen verran tyyriitä, että peittojen toinen puoli syntyy ihan vain yksivärisestä puuvillasta. Citymarketin lakanatarjonta helpotti tässä asiassa.
Joku kyseli jäänsinistä kangasta, näissä kuoseissa sitä on!
Mukavaa sunnuntai iltaa kaikille. Ja tarkoitan oikeasti:
Ihan kaikille!
***

>Tunnustusta ja söpöilyä

15.2.2011

>

Sain tunnustuksen Mimmulta. Kiitos siitä! Tehtäväni on vastata muutamaan kysymykseen koskien blogiani, joten tässä ne tulee:

Milloin aloitit blogisi?
Ensimmäisen kerran jo vuonna 2007, mutta kunnolla, ja puhtaalta pöydältä, vasta kesällä 2009

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Blogi käsittelee minulle itselleni kulloinkin ajankohtaisia asioita. Laidasta laitaan lähes kaikkea (no ei ehkä autoja, aseita, moottoreita ym.), täysin ilman mitään punaista lankaa.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
No ei sitten yhtään mikään! Tai kaikkihan me ollaan erityisiä, ja blogit ovat itsemme näköisiä, joten ehkä se että blogini on minun näköiseni, eikä kuvasta naapurin Tarjaa.

Sain vielä aamulla kimpun suloisia ruusuja. 
Pakko jatkaa ystävänpäivän merkeissä niiden verran.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Äitiysloma, uusi kotikaupunki, pitkät, ja hiukan yksinäisetkin päivät. Toisaalta kai ihan silkka seikkailunhalu. Ja  seikkailuhan tästä on tullut!
Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Tällä hetkellä blogin ahdas ulkoasu harmittaa. Teksti ja sivuelementit kaipaisivat tilaa välilleen. Kuvista haluaisin kehykset ja varjostukset pois, mutta se ei taida olla mahdollista tällä blogipohjalla, joka muuten on kiva. 
Tahtoisin sekä omaani, että monen muun bloggaajan blogiin positiivisen ilmapiirin. Valitettavaa, että kateus tekee ihmiset ilkeiksi. Olisi helpompaa, jos muutuisivat vain vihreiksi!


En anna tunnustusta taaskaan eteenpäin, mutta sen saa tästä vapaasti mukaansa napata!
Muita juttuja varmaan vielä tänään…





***

{ koukussa }

28.12.2010

Ihan oikeasti ajattelin jouluaattona etten palaa tänne enää koskaan. Halusin vain olla ja syödä suklaata. Tapaninpäivänä ajattelin syöväni vielä hetken suklaata ja palaavani tänne sitten joskus tammikuussa. No täällä taas ollaan! Mikäli joku yrittää mietiä itselleen hyvää liikeideaa tulevan vuoden varalle, voisi bloggaajien vieroitusohjelma iskeä hyvään markkinasaumaan!

Henkilökohtaisesti inhoan selitystä ”tässä on nyt ollut vähän kaikkea”, mutta käytän sitä silti. Tässä on nyt vähän kaikkea ollut, ja tulee olemaan. Silti jotenkin on pidettävä itsensä järjissä, ja tämä harrastus on siinä melko tehokas.
Joulu meni. Sanon onneksi. Riitti taas vähäksi aikaa. Syöty on niin, että napa paukkuu. Paukkuu muuten moni muukin paikka. Ette tiedäkään kuinka paljon suklaata olen ahminut sisääni. Ette edes halua tietää. Sairasta! Punaviiniä olen juonut enemmän kuin muutamaan vuoteen yhteensä. Tosin minun tapauksessani tämä määrä ylittyi jo yhdellä lasillisella. Koti on täynnä tavaraa. Leluja siellä täällä, kaikki sikinsokin, ja aina joku Muumilaakson asukas jää jalkoihini. Sattuu melkein yhtä paljon kuin legon päälle astuminen.
Odotan kevättä, sitä luvattua valoa. Odotan, että joku kantaa kuusenkarahkan ulos, neulaset tippuivat jo ennen aattoa. Odotan keväältä paljon, vaikken tiedä mitä odotan.
Ja mikä parasta;
 Jalassa on kunnon farkut. Kaikkien mekkojen jälkeen on mukava tuntea omat ääriviivansa puristavissa housuissa. Ei mitään stretsiä. Jokainen suklaapala laittaa miettimään.
Niin, että sitä vaan piti sanoa, että täällä ollaan. Eikä varmaan lähdetä kulumallakaan…
Mukavaa tiistai (pikkuisen sekaisin, kun piti oikein tarkistaa) päivää!